— Iljuša, minä voin näyttää sinulle vielä yhden kapineen. Olen tuonut sinulle pienen tykin. Muistatko, minä puhuin sinulle jo silloin tästä tykistä ja sinä sanoit: »Ah, kun saisin sen nähdä!» No, nyt minä sen toin.
Ja Kolja veti kiireesti laukustaan esille pronssisen pikku tykkinsä. Hän oli kiireissään sen vuoksi, että hän itse oli nyt kovin onnellinen: jonakin muuna aikana hän olisi odottanut, kunnes Perezvonin tekemä vaikutus olisi mennyt ohi, mutta nyt hän piti kiirettä ja halveksi kaikkea pidättyväisyyttä: »Olette jo muutenkin onnellisia ja tästä saatte vielä lisää onnea!» Itse hän oli aivan hurmaantunut.
— Minä iskin jo kauan sitten silmäni tähän kapineeseen, kun se oli virkamies Morozovin hallussa, — sinua varten, ukko, sinua varten. Se seisoi hänellä tyhjän panttina, hän oli saanut sen veljeltään, ja minä vaihdoin sen isäni kaapista saamaani kirjaan: Muhametin sukulainen eli parantava tyhmyys. Kirja on sata vuotta vanha, se on hurja teos, on ilmestynyt Moskovassa, kun sensuuria ei vielä ollut, ja Morozov harrastaa tämmöisiä kappaleita. Vielä kiittikin minua…
Tykkiä Kolja piti kädessään kaikkien edessä, niin että jokainen voi nähdä ja nauttia. Iljuša kohottautui ja katseli ihastuneena leikkikalua syleillen edelleen oikealla kädellään Perezvonia. Vaikutus kohosi suuremmoiseksi, kun Kolja ilmoitti, että hänellä on ruutiakin ja että voi heti laukaista tykin, »jos se vain ei häiritse naisia». »Äitikulta» pyysi heti, että hänen annettaisiin lähempää katsella leikkikalua, mikä pyyntö heti täytettiinkin. Pronssinen tykki, joka oli pyörien varassa, miellytti häntä tavattomasti, ja hän alkoi kuljetella sitä polvillaan. Pyyntöön saada ampua hän antoi täydelleen myöntävän vastauksen ymmärtämättä sentään, mitä häneltä pyydettiin. Kolja näytti ruudin ja haulit. Alikapteeni entisenä sotilaana ryhtyi itse lataamaan ja pani tykkiin hyvin pienen määrän ruutia sekä pyysi jättämään haulit toiseen kertaan. Tykki asetettiin lattialle, suu tyhjää paikkaa kohti, sankkiin pistettiin kolme ruutijyvää ja sytytettiin tulitikulla. Tulokseksi tuli mitä loistavin laukaus. »Äitikulta» vavahti, mutta alkoi heti nauraa ilosta. Pojat katselivat äänettöminä ja juhlallisina, mutta kaikkein onnellisin oli alikapteeni katsoessaan Iljušaan. Kolja nosti tykin lattialta ja lahjoitti sen Iljušalle samoin kuin haulit ja ruudin.
— Tämä on sinulle, sinulle! Olen sen varannut aikoja sitten, — toisti hän vielä kerran onnensa ylenpalttisuudessa.
— Ah, lahjoittakaa minulle! Ei, lahjoittakaa tykki mieluummin minulle! — alkoi äkkiä pikku lapsen tavoin pyydellä »äitikulta». Hänen kasvoissaan kuvastui surua ja levottomuutta, sillä hän pelkäsi, että hänelle ei sitä lahjoiteta. Kolja joutui hämilleen. Alikapteeni tuli levottomaksi ja kiihtyi.
— Äitihyvä, äitikiltti! — sanoi hän rientäen vaimonsa luo, — tykki on sinun, se on sinun, mutta olkoon se Iljušan hallussa, koska se lahjoitettiin hänelle, mutta se on kuitenkin ihan kuin sinun, Iljušetška antaa sinun aina sillä leikkiä, olkoon se teidän yhteinen, yhteinen…
— Ei, minä en tahdo, että se on yhteinen, ei, tahdon, että se on kokonaan minun eikä Iljušan, — jatkoi »äitikulta» jo aivan valmiina itkemään.
— Äiti, ota itsellesi, tässä on, ota itsellesi! — huudahti äkkiä Iljuša. — Krasotkin, saanko minä lahjoittaa sen äidille? — kääntyi hän äkkiä rukoilevan näköisenä Krasotkinin puoleen ikäänkuin peläten, että tämä loukkaantuu, kun hänen antamansa lahja lahjoitetaan toiselle.
— Se käy varsin hyvin päinsä! — suostui heti Krasotkin, ja ottaen tykin Iljušan käsistä hän antoi sen »äitikullalle» tehden mitä kohteliaimman kumarruksen. Tämä ihan rupesi itkemään liikutuksesta.