— Puhuakseen tuollaisista historiallisista tapahtumista kuin kansakunnan perustaminen täytyy puhujan ennen kaikkea ymmärtää, mitä se merkitsee, — sanoi hän opetukseksi toiselle ankarasti ja painokkaasti. — Minä muuten en anna kaikille noille ämmien loruille arvoa enkä yleensäkään pidä yleistä historiaa erikoisesti arvossa, — lisäsi hän äkkiä huolettomasti kääntyen jo kaikkien puoleen yleisesti.
— Niinkö yleistä historiaa? — tiedusti alikapteeni aivan kuin yhtäkkiä pelästyen.
— Niin, yleistä historiaa. Siinä opitaan sarja inhimillisiä tyhmyyksiä eikä mitään muuta. Minä kunnioitan vain matematiikkaa ja luonnontieteitä, — suurenteli Kolja ja vilkaisi sivumennen Aljošaan: vain tämän mielipidettä hän täällä pelkäsi. Mutta Aljoša oli yhä edelleen vaiti ja vakavan näköinen. Jos Aljoša olisi nyt jotakin sanonut, niin asia olisi siihen loppunut, mutta Aljoša oli vaiti ja »hänen vaitiolonsa saattaa olla halveksivaa» ja siksi Kolja ärtyi nyt kokonaan.
— Taas ovat meillä nuo klassilliset kielet: ne ovat hullutusta eivätkä mitään muuta… Te taidatte taaskin olla toista mieltä kuin minä, Karamazov?
— Olen toista mieltä, — hymyili Aljoša hillitysti.
— Klassilliset kielet, jos tahdotte kuulla koko minun mielipiteeni niistä, — ovat poliisitoimenpide, vain sitä varten ne on otettu ohjelmaan, — puhui Kolja alkaen äkkiä taas yhä enemmän läähättää, — ne on otettu ohjelmaan siksi, että ovat ikäviä, ja siksi, että tylsistyttävät kykyjä. Oli ikävä ja mietittiin, miten voitaisiin saada aikaan vielä enemmän ikävää. Oli typerää ja mietittiin, miten saataisiin syntymään vielä typerämpää. Niin keksittiin klassilliset kielet. Tämä on täydelleen minun mielipiteeni niistä, ja toivoakseni en koskaan muuta sitä, — lopetti Kolja jyrkästi. Hänen kumpaankin poskeensa ilmestyi punainen täplä.
— Se on totta, — kannatti häntä yhtäkkiä heleällä ja vakuutetulla äänellä Smurov, joka oli uutterasti kuunnellut.
— Itse hän on kuitenkin paras latinassa! — huudahti äkkiä joukosta eräs poika.
— Niin, isä, hän puhuu noin, mutta hän on paras latinassa luokallaan, — sanoi myös Iljuša.
— Mikäpä siinä? — katsoi Kolja tarpeelliseksi puolustautua, vaikka kehuminen oli hänelle hyvin mieleen. — Latinaa minä pänttään päähäni, koska se on tarpeellista, sillä minä olen luvannut äidilleni käydä koulun loppuun, ja minun mielestäni se, mihin on ryhtynyt, on tehtävä hyvin, mutta sydämessäni minä syvästi halveksin klassillisuutta ja kaikkea tuota iljetystä… Ettekö ole samaa mieltä, Karamazov?