— Miksi »iljetystä»? — naurahti taas Aljoša.
— Mutta hyväinen aika, klassikothan on käännetty kaikille kielille, ei siis klassikkoihin tutustumista varten ole katsottu latinaa tarpeelliseksi, vaan yksinomaan poliisitoimenpiteinä ja kykyjen tylsistyttämiseksi. Kuinka se siis ei olisi iljetystä?
— Kuka on teille opettanut tämän kaiken? — huudahti viimein Aljoša ihmeissään.
— Ensiksikin minä pystyn itsekin ymmärtämään kenenkään opettamatta ja toiseksi tietäkää, että juuri sitä, mitä minä teille nyt puhuin muille kielille käännetyistä klassikoista, on kolmannelle luokalle julkisesti puhunut itse opettaja Kolbasnikov…
— Tohtori tuli! — huudahti yhtäkkiä Ninotška, joka koko ajan oli ollut vaiti.
Talon portille olivat todellakin ajaneet rouva Hohlakovin omistamat vaunut. Alikapteeni, joka koko aamun oli odottanut tohtoria, syöksyi päistikkaa portille ottamaan tätä vastaan. »Äiti-kulta» järjesteli hamettaan ja koetti olla arvokkaan näköinen. Aljoša meni Iljušan luo ja alkoi asetella hänen tyynyään. Ninotška seurasi nojatuolistaan levottomana Aljošan toimia tämän laitellessa vuodetta kuntoon. Pojat alkoivat kiireesti hyvästellä, muutamat heistä lupasivat pistäytyä illalla. Kolja huusi Perezvonia, ja tämä hyppäsi pois vuoteesta.
— Minä en mene, en mene! — lausui Kolja kiireissään Iljušalle, — minä odotan eteisessä ja tulen takaisin, kun tohtori lähtee, tulen Perezvonin kanssa.
Mutta lääkäri astui jo sisälle — arvokasryhtinen mies, jolla oli yllään karhunnahkainen turkki; hänellä oli pitkä, tumma poskiparta ja sileäksi ajettu leuka. Astuttuaan kynnyksen yli hän äkkiä pysähtyi aivan kuin ällistyen: hänestä näytti varmaankin, että hän oli joutunut väärään paikkaan. »Mitä tämä on? Missä minä olen?» mutisi hän riisumatta yltään turkkia ja ottamatta päästään merikarhunnahkaista lakkiaan, jonka lippa oli niinikään merikarhunnahasta. Suuri ihmisjoukko, huoneen köyhyys, nurkkaan nuoralle ripustetut alusvaatteet panivat hänet ymmälle. Alikapteeni kumarsi hänen edessään melkein maahan asti.
— Te olette täällä, täällä, — mutisi hän matelevasti, — te olette täällä, minun luonani, teidän oli määrä minun luokseni…
— Sne-gi-rev? — lausui tohtori arvokkaasti ja kovalla äänellä. —
Oletteko te herra Snegirev?