— Olen jo kauan sitten oppinut kunnioittamaan teitä harvinaisena olentona, — mutisi taas Kolja sekaantuen yhä puheessaan. — Minä olen kuullut, että te olette mystikko ja olette ollut luostarissa. Minä tiedän, että te olette mystikko, mutta… se ei saanut minua pysähtymään. Kosketus todellisuuden kanssa parantaa teidät… Sellaisille luonteille kuin te ei tavallisesti käy toisin.
— Mitä te nimitätte mystikoksi? Mistä parantaa? — kysyi Aljoša hieman ihmetellen.
— No, siinä on Jumala ja sen semmoista.
— Kuinka, ettekö te sitten usko Jumalaan?
— Päinvastoin, minulla ei ole mitään Jumalaa vastaan. Tietysti Jumala on vain otaksuma… mutta… minä tunnustan, että Hän on tarpeen, järjestyksen vuoksi… maailman järjestyksen vuoksi ja niin edespäin… ja jos Häntä ei olisi, niin Hänet pitäisi keksiä, — lisäsi Kolja alkaen punastua. Hän alkoi äkkiä kuvitella, että Aljoša nyt heti luulee hänen tahtovan loistaa tiedoillaan ja osoittaa, että hän on »suuri». »Mutta minä en ollenkaan tahdo loistaa hänen edessään tiedoillani», ajatteli Kolja paheksuen. Ja häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi harmittaa.
— Minä tunnustan, että minusta on sietämätöntä sekaantua kaikkiin näihin kiistoihin, — tokaisi hän, — voihan Jumalaan uskomattakin rakastaa ihmiskuntaa, vai mitä arvelette? Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta rakastihan hän ihmiskuntaa? (»Taas, taas!» ajatteli hän itsekseen.)
— Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta luullakseni hän vähän, sangen vähän myös rakasti ihmiskuntaa, — lausui Aljoša hiljaa, hillitysti ja aivan luonnollisesti, niinkuin keskustelisi ikäisensä tai jo vanhemmankin ihmisen kanssa. Koljaa hämmästytti nimenomaan tuo Aljošan jonkinmoinen epävarmuus siitä, mitä hän ajatteli Voltairesta, samoin kuin sekin, että hän ikäänkuin antoi juuri hänen, pikku Koljan, ratkaistavaksi tämän kysymyksen.
— Oletteko te sitten lukenut Voltairea? — sanoi Aljoša lopuksi.
— En, eipä silti, että olisin lukenut… Olen muuten lukenut Candiden venäläisenä käännöksenä… se on vanha, kömpelö käännös, naurettava… (»Taas, taas!»)
— Ja ymmärsittekö?