— Niin, niin! Kunhan rupeatte käymään talossa niin näette, millainen olento hän on. Teille on hyvin hyödyllistä tutustua tuollaisiin olentoihin, jotta oppisitte pitämään arvossa vielä paljon muutakin, minkä opitte tietämään juuri tutustuessanne tämmöisiin olentoihin, — huomautti Aljoša lämpimästi. — Se kaikkein parhaiten tekee teistä toisenlaisen.
— Oi, kuinka olen pahoillani ja soimaan itseäni siitä, etten tullut aikaisemmin! — huudahti Kolja katkerin mielin.
— Niin, se on hyvin ikävää. Te näitte itse, kuinka suuresti te ilahdutitte onnetonta pienokaista! Ja miten pahoillaan hän olikaan teitä odotellessaan!
— Älkää puhuko minulle siitä! Te raatelette sydäntäni. Muuten se on minulle aivan oikein: minä en tullut tänne itserakkauteni takia, itsekkään itserakkauden ja alhaisen vallanhimon takia, josta en koko elämäni aikana pääse vapautumaan, vaikka ponnistelen koko elämäni ajan. Minä näen sen nyt, minä olen monessa suhteessa konna, Karamazov.
— Ei, te olette oivallinen luonne, vaikka pilattu, ja minä ymmärrän erinomaisen hyvin, miksi teillä oli vaikutusvaltaa tuohon sairaalloisesta vaikutuksille alttiiseen kelpo poikaan! — vastasi Aljoša tulisesti.
— Ja tätä sanotte minulle te! — huudahti Kolja. — Ja minä kun luulin, ajatelkaahan, jo usean kerran nyt täällä ollessani, että te halveksitte minua! Jospa vain tietäisitte, kuinka suuressa arvossa pidän teidän mielipidettänne!
— Mutta oletteko te todellakin noin epäluuloinen? Tuossa iässä! No, ajatelkaahan, minä juuri ajattelinkin tuolla huoneessa katsellessani teitä teidän kertoessanne, että te mahdatte olla hyvin epäluuloinen.
— Joko ajattelittekin? Kylläpä teillä on silmä, te näette, näette! Lyön vetoa, että se tapahtui siinä paikassa, kun minä kerroin hanhesta. Juuri siinä paikassa minusta tuntui, että te halveksitte minua syvästi sen takia, että minulla on kiire esiintuomaan uljuuttani, ja aloinpa yhtäkkiä vihatakin teitä siitä ja rupesin puhumaan puuta heinää. Sitten minusta tuntui (se oli äsken juuri täällä) siinä paikassa, kun minä sanoin: »Jos Jumalaa ei olisi, niin hänet pitäisi keksiä», että minä olen kovin kärkäs esiintuomaan sivistystäni, etenkin kun olin tuon fraasin lukenut kirjasta. Mutta minä vannon teille, että minä en pyrkinyt loistamaan kerskuakseni, vaan muuten vain, en tiedä miksi, ilosta, totta totisesti, se oli ikäänkuin ilosta… vaikka se on syvästi häpeällinen piirre, että ihminen tuppautuu kaikkia vaivaamaan ilosta. Minä tiedän sen. Mutta sen sijaan minä olen nyt vakuutettu siitä, että te ette halveksi minua, vaan että minä olin kaiken tuon ottanut vain omasta päästäni. Oi, Karamazov, minä olen hyvin onneton. Minä kuvittelen toisinaan Herra ties mitä, että kaikki nauravat minulle, koko maailma, ja silloin minä, silloin olen valmis tuhoamaan koko olevaisuuden.
— Ja kiusaatte ympärillänne olevia, — hymyili Aljoša.
— Ja kiusaan ympärilläni olevia, varsinkin äitiäni. Karamazov, sanokaa, olenko minä nyt hyvin naurettava?