— Oh, e, minä en naura enkä ollenkaan luule teidän valehdelleen minulle. Siinäpä se onkin, että minä en sitä luule, se on, paha kyllä, totinen tosi! No, sanokaa, oletteko te lukenut Puškinia, Oneginin…Te puhuitte äsken juuri Tatjanasta?
— En, en ole vielä lukenut, mutta aion lukea. Minulla ei ole ennakkoluuloja, Karamazov. Minä tahdon kuulla kummankin puolen kannan. Minkätähden te kysyitte?
— Muuten vain.
— Sanokaa, Karamazov, halveksitteko te minua kauheasti? — tokaisi äkkiä Kolja ja ojentautui suoraksi Aljošan edessä aivan kuin asettuen asentoon. — Olkaa hyvä, aivan kiertelemättä.
— Halveksinko teitä? — sanoi Aljoša katsellen häntä ihmeissään. — Mistä syystä? Minusta on vain surullista, että niin oivallista luonnetta kuin teidän, joka ei vielä ole päässyt aloittamaan elämää, on jo turmellut kaikki tuo karkea ja jonninjoutava.
— Älkää olko huolissanne minun luonteestani, — keskeytti Kolja jossakin määrin itserakkaasti, — mutta että minä olen epäluuloinen, se on kyllä totta. Tyhmän epäluuloinen, karkeasti epäluuloinen. Te naurahditte äsken, ja minusta tuntui heti, että te ikäänkuin…
— Ah, minä naurahdin aivan muulle. Tiedättekö, mille minä naurahdin: luin äskettäin erään Venäjällä asuneen Saksanmaan saksalaisen lausunnon nykyisestä opiskelevasta nuorisostamme. »Näyttäkää», kirjoittaa hän, »venäläiselle koulupojalle tähtimaailman kartta, josta hänellä tähän saakka ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, niin hän palauttaa teille huomenna tuon kartan korjattuna.» Ei mitään tietoja ja äärettömän suuret luulot itsestään — sitä tahtoi saksalainen sanoa venäläisestä koululaisesta.
— Ah, sehän on aivan oikein! — alkoi Kolja yhtäkkiä nauraa hohottaa, — ihan superlatiivissa oikein, aivan prikulleen! Bravo, saksalainen! Ei huomannut kuitenkaan kollo myös hyvää puolta, vai mitä arvelette? Suuret luulot itsestään — olkoon menneeksi, se johtuu nuoruudesta, se korjautuu, jos vain sen korjautuminen on välttämätöntä, mutta sen sijaan on myös itsenäistä henkeä miltei lapsuudesta asti, sen sijaan on ajatuksen ja vakaumuksen rohkeutta eikä tuota heidän makkaroilla kasvatettua orjailuaan auktoriteettien edessä… Mutta joka tapauksessa saksalainen sanoi hyvin! Bravo, saksalainen! Vaikka saksalaiset pitää sittenkin kuristaa. Olkoonpa, että he ovat vahvoja tieteissä, heidät pitää sittenkin kuristaa…
— Miksi sitten kuristaa? — hymyili Aljoša.
— No, minä lörpöttelin kenties, myönnän sen. Minä olen toisinaan hirveän lapsellinen, ja kun joskus pääsen alkuun, en jaksa hillitä itseäni ja olen valmis lörpöttelemään kaikenlaista roskaa. Mutta kuulkaahan, me täällä lavertelemme joutavia, mutta tuo lääkäri näkyy takertuneen sinne omituisen pitkäksi aikaa. Hän saattaa muuten tarkastaa siellä myös »äitikultaa» ja kipeäjalkaista Ninotškaa. Tiedättekö, tuo Ninotška miellytti minua. Hän kuiskasi minulle sisään tullessani: »Miksi ette ole tullut aikaisemmin?» Ja semmoisella äänellä, moittivasti! Minusta hän näyttää hyvin hyväntahtoiselta ja säälittävältä.