— Ei-ei, ei perhettä Sisiliaan, vaan perheenne on vietävä Kaukaasiaan, varhain keväällä… tyttärenne Kaukaasiaan ja vaimonne… sen jälkeen kuin hänkin on ollut Kau-kaa-si-as-sa jäsenkolotustensa takia… on heti sen jälkeen lä-he-tet-tä-vä Pariisiin, psy-ki-at-ri, tohtori Le-pel-le-tier'n parantolaan, minä voisin antaa teille hänelle osoitetun kirjelipun, ja silloin… voisi kenties tapahtua…
— Tohtori, tohtori! Tehän näette! — levitti taas alikapteeni käsiään osoittaen epätoivoissaan eteisen paljaita hirsiseiniä.
— Se ei enää ole minun asiani, — naurahti tohtori, — minä sanoin vain sen, mitä tie-de saattaa sanoa teidän kysyessänne viimeisiä keinoja, mutta kaikki muu… valitan…
— Älkää olko huolissanne, lääkäri, minun koirani ei pure teitä, — tokaisi Kolja kovalla äänellä huomattuaan tohtorin hieman levottomana katsovan kynnykselle asettunutta Perezvonia. Koljan äänessä oli vihainen sointu. Sanan »lääkäri» tohtorin asemesta hän oli sanonut tahallaan ja, kuten hän itse myöhemmin ilmoitti, »loukatakseen».
— Mitä tä-mä on? — tohtori nakkasi päätään katsoen ihmeissään Koljaan. — Mi-kä tämä on? — kääntyi hän äkkiä Aljošan puoleen ikäänkuin tahtoen tältä selitystä.
— Tämä on Perezvonin isäntä, lääkäri, älkää huolehtiko minun persoonastani, — tokaisi Kolja taas.
— Zvonin? — toisti lääkäri tajuamatta, mitä Perezvon oli.
— Hän ei tiedä missä on. Hyvästi, lääkäri, me tapaamme toisemme
Syrakuusassa.
— Kuka t-tä-mä on? Kuka, kuka? — kysyi tohtori aivan vimmastuneena.
— Hän on täkäläisiä koulupoikia, tohtori, hän on kujeilija, älkää välittäkö hänestä, — sanoi Aljoša kiireesti ja rypistäen kulmiaan. — Kolja, olkaa vaiti! — huudahti hän Krasotkinille. — Ei pidä välittää hänestä, tohtori, — toisti hän jo hiukan kärsimättömämmin.