— Hänhän tiesi, miten ovat »entisen» asiat?
— Siinäpä se onkin. Aivan alusta asti ihan tähän päivään saakka hän on tietänyt, mutta tänään yhtäkkiä nousi ja alkoi torua. Ihan hävettää sanoakin, mitä hän puhui. Senkin hölmö! Rakitka tuli hänen luokseen, kun minä lähdin pois. Kenties Rakitka häntä yllyttää, vai mitä? Mitä luulet? — lisäsi hän hajamielisesti.
— Hän rakastaa sinua, siinäpä se juuri onkin, rakastaa suuresti. Mutta nyt hän on samalla kiihdyksissä.
— Kuinka ei olisi kiihdyksissä, huomenna tuomitaan. Minä menin sanoakseni hänelle sanani huomisen johdosta, sillä minun on, Aljoša, kauheata ajatellakin, mitä huomenna tulee! Sinä sanot, että hän on kiihdyksissä, mutta miten kiihdyksissä olenkaan minä. Ja hän alkaa puhua puolalaisesta! Senkin hölmö! Pian aikaan hän tulee vielä mustasukkaiseksi Maksimuškalle.
— Minun vaimoni on myös hyvin mustasukkainen minun tähteni, — pisti sanasensa väliin Maksimov.
— No, sinun tähtesi, — alkoi Grušenjka tahtomattaan nauraa, — kenelle voisi olla sinun takiasi mustasukkainen?
— Palvelustytöille.
— Ah, ole vaiti, Maksimuška, ei minua nyt naurata, ihan vihaksi pistää. Älä vilkuile piirakkoihin, minä en anna niitä, ne ovat sinulle epäterveelliset, enkä anna myöskään palsamia. Tuonkin kanssa tässä pitää rehkiä; aivan kuin minulla täällä olisi jonkinmoinen vaivaistalo, totta tosiaan, — alkoi hän nauraa.
— Minä en ole teidän hyvien töittenne arvoinen, minä olen mitätön, — lausui itkunsekaisella äänellä Maksimov. — Kohdistaisitte hyväntekeväisyytenne mieluummin niihin, jotka ovat tarpeellisempia kuin minä.
— Oh, jokainen on tarpeellinen, Maksimuška, ja mistä sen tietää, kuka on tarpeellisempi kuin toinen. Kunpa ei tuota puolalaista olisi ollutkaan. Aljoša, hänkin on tänään sairastunut. Olin hänenkin luonaan. Nyt lähetän hänelle aivan tahallani piirakoita, minä en lähettänyt, mutta Mitja syytti minua siitä, että muka lähetän, niinpä nyt uhallakin lähetän, ihan uhalla! Ah, tuossahan on Fenjakin ja tuo kirjeen! No, niin onkin, taas puolalaisilta, taas pyytävät rahaa!