Huolestuneena hän saapui Grušenjkan asuntoon. Tämä oli jo kotona; noin puoli tuntia sitten hän oli palannut Mitjan luota, ja jo siitä nopeasta liikkeestä, jolla Grušenjka hypähti nojatuolista pöydän äärestä häntä vastaan, hän päätti, että tämä oli odottanut häntä hyvin kärsimättömästi. Pöydällä oli levällään kortteja, ja ne oli jaettu niinkuin turakkapeliä varten. Nahkasohvalle toiselle puolelle oli laitettu vuode, ja siinä loikoi puoleksi istuen viitta yllään ja pumpulikankainen yölakki päässä Maksimov, joka ilmeisesti oli sairas ja heikko, vaikka hymyilikin imelästi. Tämä koditon ukko oli silloin, jo kaksi kuukautta sitten, palannut Mokrojesta yhdessä Grušenjkan kanssa ja siitä lähtien jäänytkin hänen luokseen olemaan. Tultuaan silloin Grušenjkan kanssa räntäsateessa hän oli läpimärkä ja pelästyneenä istuutunut sohvaan ja luonut ääneti silmänsä häneen hymyillen arasti, ja rukoilevasti. Grušenjka, joka oli hyvin murheissaan ja jo alkavan kuumeen vallassa ja oli miltei unohtanut hänet ensimmäisen puolen tunnin aikana puuhaillessaan kaikenlaista tulonsa jälkeen, — oli äkkiä luonut häneen kiinteän katseen: Maksimov oli surkeasti ja hämillään silloin nauraa hihittänyt katsoen häntä silmiin. Grušenjka oli kutsunut Fenjan ja käskenyt tätä antamaan Maksimoville ruokaa. Koko sen päivän oli ukko istunut paikallaan melkein liikahtamatta; kun sitten ilta pimeni ja ikkunaluukut pantiin kiinni, oli Fenja kysynyt rouvalta:
— Miten on, rouva, jääkö hän sitten tänne yöksi?
— Niin, laita hänelle vuode sohvalle, oli Grušenjka vastannut.
Tarkemmin kyseltyään oli Grušenjka saanut selville, että Maksimovilla nyt todellakaan ei ollut mitään paikkaa, mihin menisi, ja että »herra Kalganov, hyväntekijäni, ilmoittivat minulle suoraan, etteivät enää huoli minua luokseen, ja lahjoittivat viisi ruplaa». — »No, Jumala kanssasi, jää sitten tänne», päätti Grušenjka suruissaan ja hymähti hänelle osaaottavasti. Ukkoa liikutti hänen hymynsä, ja mies-paran huulet alkoivat väristä hellämielisestä itkusta. Siitä saakka oli sitten kuljeskeleva elätti ollutkin Grušenjkan luona. Tämän sairastaessakaan hän ei ollut lähtenyt talosta. Fenja ja tämän äiti, Grušenjkan keittäjätär, eivät ajaneet häntä pois, vaan syöttivät häntä edelleen ja laittoivat hänelle vuoteen sohvalle. Myöhemmin Grušenjka tottui häneen niin, että tullessaan Mitjan luota (jota hän tuskin tervehdyttyään oli heti alkanut käydä katsomassa) hän suruaan haihduttaakseen istuutui ja alkoi puhella »Maksimuškan» kanssa kaikenlaisista joutavista asioista, ettei vain ajattelisi suruaan. Osoittautui, että ukko osasi toisinaan kertoakin yhtä ja toista, niin että hän lopulta oli suorastaan välttämätön Grušenjkalle. Paitsi Aljošaa, joka ei kuitenkaan käynyt joka päivä ja aina viipyi vain lyhyen ajan, ei Grušenjka ottanut vastaan juuri ketään. Hänen ukkonsa taasen, kauppias, oli tähän aikaan hyvin sairas, »teki lähtöä», kuten kaupungilla sanottiin, ja kuolikin vain viikko sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa, tuntien lopun lähenevän, hän vihdoin kutsui luokseen ylös poikansa vaimoineen ja lapsineen ja käski näitä pysymään luonaan. Palvelijoitaan hän tästä hetkestä lähtien kielsi ankarasti ensinkään vastaanottamasta Grušenjkaa, ja jos tämä tulisi, sanomaan hänelle: »Käskee teitä elämään kauan iloisesti ja kokonaan unohtamaan heidät.» Grušenjka lähetti kuitenkin melkein joka päivä tiedustelemaan hänen terveydentilaansa.
— Viimeinkin tulit! — huudahti hän heittäen pois kortit ja tervehtien iloisesti Aljošaa. — Maksimuška jo kovin peloitteli, että sinä kukaties et tulekaan. Ah, kuinka sinua tarvitaan! Istuudu pöydän ääreen; no, saako olla kahvia?
— Ehkäpä, — sanoi Aljoša istuutuen pöydän luo, — olen hyvin nälissäni.
— Siinäpä se; Fenja, Fenja, kahvia! — huudahti Grušenjka. — Se on jo kauan ollut kiehumassa, odottaa sinua, ja tuo piirakoltakin, mutta kuumia. Ei, odotahan, Aljoša, näitten piirakoitten johdosta syntyi tänään myrsky. Minä vein niitä hänelle vankilaan, mutta hän, uskotko, heitti ne minulle takaisin eikä syönyt. Yhden piirakan hän suorastaan paiskasi lattiaan ja polki sitä jaloillaan. Minä sanoin: »Jätän ne vartijalle; jos et syö niitä iltaan mennessä, niin silloin sinua tietysti elättää ilkeämielinen viha!» ja niin lähdin matkaani. Taaskin siis riitaannuimme, uskotko sitä. Joka kerta, kun menen sinne, me riitaannumme.
Grušenjka sanoi tämän kaiken henkeään vetämättä, kiihdyksissä. Maksimov hätääntyi heti, hymyili ja painoi silmänsä alas.
— Mistä te tällä kertaa riitaannuitte? — kysyi Aljoša.
— Minulle aivan odottamattomasta asiasta! Ajattelehan, hän on alkanut olla mustasukkainen »entiselle»: »Miksi, mukamas, sinä ylläpidät häntä? Sinä olet siis alkanut ylläpitää häntä?» On kaiken aikaa mustasukkainen, aina vain mustasukkainen puolestani! Hän on sekä nukkuessaan että syödessään mustasukkainen. Kerran viime viikolla oli jo mustasukkainen Kuzjmallekin.