Hän ei puhunut loppuun, vaan oli kuin läkähtymäisillään, ja vaipui voimattomana polvilleen puisen penkin eteen. Painaen molemmat nyrkkinsä päätään vastaan hän alkoi nyyhkyttää oudosti vikisten, ponnistaen samalla kaikki voimansa, ettei hänen vikinänsä kuuluisi tupaan. Kolja riensi kadulle.
— Hyvästi, Karamazov! Tuletteko itse? — huudahti hän jyrkästi ja vihaisesti Aljošalle.
— Illalla tulen ehdottomasti.
— Mitä hän puhui Jerusalemista… Mitä se oli olevinaan?
— Se on raamatusta: »Jos unhotan sinut, Jerusalem», — toisin sanoen minä unhotan kaikki, mikä minulle on kalleinta, jos vaihdan semmoiseen, joka viehättää…
— Ymmärrän, riittää! Tulkaa vain itse! Ici, Perezvon! — huusi hän hyvin tuimasti koiralleen ja lähti pitkin, nopein askelin harppaamaan kotiinsa.
Yhdestoista kirja Veli Ivan Fjodorovitš
1.
Grušenjkan luona
Aljoša suuntasi kulkunsa Kirkkotorille, kauppiaanleski Morozovin taloon, Grušenjkan luo. Tämä oli jo aikaisin aamulla lähettänyt hänen luokseen Fenjan tuomaan hartaan pyynnön, että hän pistäytyisi Grušenjkan luona. Kyseltyään Fenjalta Aljoša sai tietää, että rouva oli ollut jonkin suuren ja erikoisen levottomuuden vallassa jo eilisestä lähtien. Koko tuon kahden kuukauden aikana, joka oli kulunut Mitjan vangitsemisesta, Aljoša oli useasti käynyt rouva Morozovin talossa sekä omasta aloitteestaan että Mitjan asioilla. Noin kolmen päivän kuluttua Mitjan vangitsemisesta oli Grušenjka ankarasti sairastunut ja oli nyt ollut lähes viisi viikkoa sairaana. Yhden viikon noista viidestä hän oli maannut tiedottomana. Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, ne olivat laihtuneet ja kellastuneet, vaikka hän oli jo melkein kaksi viikkoa saanut olla ulkosalla. Mutta Aljošan mielestä hänen kasvonsa olivat tulleet tavallaan vielä puoleensavetävämmiksi, ja hänestä oli mieluisaa Grušenjkan luo astuessaan kohdata tämän katse. Siinä katseessa oli ikäänkuin vahvistuneena jotakin lujaa ja järkevää. Se ilmaisi jotakin henkistä murrosta, siinä ilmeni jokin muuttumaton, nöyrä, mutta jalo ja peruuttamaton päättäväisyys. Kulmakarvojen väliin otsaan oli ilmestynyt pieni pystysuora ryppy, joka antoi hänen kauniille kasvoilleen keskitetyn miettiväisyyden leiman, mikä ensi silmäyksellä näytti melkeinpä ankaralta. Entisestä kevytmielisyydestä ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Omituista oli Aljošasta myöskin se, että kaikesta onnettomuudesta huolimatta, mikä oli kohdannut naisparkaa, morsianta, jonka sulhanen oli vangittu kauheasta rikoksesta miltei samalla hetkellä, kun hänestä oli tullut tämän morsian, huolimatta senjälkeen seuranneesta sairaudesta ja uhkaavasta oikeuden tuomiosta, joka tuskin oli vältettävissä, Grušenjka ei kuitenkaan ollut menettänyt entistä iloisuuttaan. Hänen ennen ylpeistä silmistään loisti nyt jonkinlainen hiljaisuus, vaikka… vaikka muuten nämä silmät vieläkin toisinaan liekehtivät pahaa ennustavasta, kun hänen sydäntään ahdisti eräs entinen huoli, joka ei ensinkään ollut tukahtunut, vaan vieläpä kasvanutkin. Tämän huolen esine oli yhä sama: Katerina Ivanovna, jota Grušenjka sairastaessaan oli muistellut houreissaankin. Aljoša ymmärsi, että hän oli tälle hirveän mustasukkainen Mitjan tähden, vangin tähden, siitä huolimatta, että Katerina Ivanovna ei ollut kertaakaan käynyt tätä tervehtimässä vankilassa, vaikka olisi voinut tehdä sen milloin hyvänsä. Kaikesta tästä muodostui Aljošalle eräänlainen vaikea tehtävä, sillä Grušenjka uskoi vain hänelle sydämensä salaisuudet ja pyysi alati häneltä neuvoja; hän puolestaan ei toisinaan kyennyt sanomaan Grušenjkalle kerrassaan mitään.