— Ole vaiti, ukko, sinä tulet terveeksi! — huudahti äkkiä Krasotkin aivan kuin vihastuneena.
— Äläkä sinä, isä, unhota minua koskaan, — jatkoi Iljuša, — käy haudallani… ja tiedätkö mitä, isä, hautaa minut sen meidän ison kivemme luo, jonka luokse me yhdessä kävelimme, ja käy siellä luonani Krasotkinin kanssa iltaisin… Ja Perezvon… Minä odotan teitä… Isä, isä!
Hänen äänensä katkesi, kaikki kolme seisoivat syleillen toisiaan eivätkä enää puhuneet mitään. Ninotškakin nojatuolissaan itki hiljaa, ja yhtäkkiä, nähdessään kaikkien itkevän, äitikin alkoi kyynelehtiä.
— Iljušetška! Iljušetška! — huudahteli hän.
Krasotkin irtautui viimein Iljušan syleilystä.
— Hyvästi, ukko, minua odottaa äiti päivälliselle, — lausui hän kiireesti. — Kuinka ikävää, että en ilmoittanut hänelle aikaisemmin! Hän on varmaan hyvin levoton… Mutta heti päivällisen jälkeen tulen luoksesi koko päiväksi, koko illaksi, ja kerron sinulle niin paljon, niin paljon! Perezvonin tuon myös mukanani, mutta nyt vien sen mennessäni, sillä se alkaa poissaollessani ulvoa ja häiritsee sinua; näkemiin!
Ja hän juoksi ulos eteiseen. Hän ei tahtonut itkeä, mutta eteisessä hän kuitenkin rupesi itkemään. Tässä tilassa hänet tapasi Aljoša.
— Kolja, teidän on ehdottomasti pidettävä sananne ja tultava, muuten hänelle tulee hirveä suru, — lausui Aljoša tiukasti.
— Ehdottomasti! Oi, kuinka kiroan itseäni, että en ole käynyt aikaisemmin, — mutisi Kolja itkien ja häpeämättä itkemistään. Samassa alikapteeni aivan kuin hyppäsi yhtäkkiä ulos huoneesta ja sulki heti oven jälkeensä. Hänen kasvonsa olivat raivostuneet, huulet värisivät. Hän asettui molempien nuorukaisten eteen ja ojensi molemmat kätensä ylös.
— Minä en tahdo hyvää poikaa! Minä en tahdo toista poikaa! — kuiskasi hän rajusti, hampaitaan kiristellen. — Jos unhotan sinut, Jerusalem, niin tarttukoon kieleni…