— Sen minä voin sinulle varmasti ilmoittaa, Grušenjka, — sanoi Aljoša nousten paikaltaan, — että ensiksikin hän rakastaa sinua, rakastaa enemmän kuin ketään muuta maailmassa, ja ainoastaan sinua, usko tämä. Minä tiedän. Kyllä minä tiedän. Toiseksi sanon sinulle sen, että minä en tahdo udella häneltä salaisuutta, ja jos hän sen minulle tänään sanoo, niin sanon hänelle suoraan, että olen luvannut sanoa sen sinulle. Siinä tapauksessa tulen luoksesi jo tänään ja sanon. Mutta… minusta tuntuu… Katerina Ivanovnalla ei tässä ole vähintäkään osaa, vaan tuo salaisuus on jotakin muuta. Se on aivan varmaan niin. Ei ensinkään näytäkään siltä, että se koskisi Katerina Ivanovnaa, niin minusta tuntuu. Mutta nyt hyvästi!
Aljoša puristi Grušenjkan kättä. Grušenjka itki yhä vielä. Aljoša näki, että hän ei kovinkaan paljon ollut uskonut hänen lohdutuksiaan, mutta jo sekin oli hyvä, että suru edes oli purkautunut, saanut ilmaisunsa. Sääli oli Aljošan jättää hänet sellaiseen tilaan, mutta hänellä oli kiire. Hänellä oli vielä paljon tehtävää.
2.
Kipeä jalka
Ensimmäinen näistä asioista oli rouva Hohlakovin taloon, ja hän kiiruhti sinne saadakseen siellä toimitetuksi asiansa mahdollisimman pian ja ennättääkseen ajoissa Mitjan luo. Rouva Hohlakov oli jo kolme viikkoa sairastellut: jostakin syystä oli hänen jalkansa turvonnut, ja vaikka hän ei maannut vuoteessa, niin hän kuitenkin päivällä loikoili budoaarinsa leposohvalla viehättävässä, mutta säädyllisessä yöpuvussa. Aljoša huomautti kerran itsekseen viattomasti naurahtaen, että rouva Hohlakov oli sairaudestaan huolimatta alkanut miltei koreilla: hänelle oli ilmestynyt uusia pääkoristeita, nauhoja, avokaulaisia paitoja, ja Aljoša oivalsi, miksi asiat olivat niin, vaikka hän karkoittikin nuo ajatukset tyhjänpäiväisinä mielestään. Viimeisten kahden kuukauden aikana oli rouva Hohlakovin luona alkanut käydä muiden vieraiden mukana nuori mies Perhotin. Aljoša ei ollut käynyt talossa neljään päivään, ja sisälle tultuaan hän koetti kiiruhtaa suoraan Lisen luo, sillä tällä oli hänelle asiaa, koska Lise oli jo eilen lähettänyt hänen luokseen tytön tuomaan vakavan pyynnön, että hän saapuisi heti »erään hyvin tärkeän asian vuoksi», mikä oli erinäisistä syistä herättänyt mielenkiintoa Aljošassa. Mutta sillä välin kuin tyttö oli ilmoittamassa Liselle hänen tulostaan, oli rouva Hohlakov jo ennättänyt joltakulta kuulla hänen tulleen sekä heti lähettänyt pyytämään häntä luokseen »vain hetkiseksi». Aljoša arveli, että oli paras täyttää ensin äidin pyyntö, sillä muuten tämä lähettäisi vähän väliä sanan Liselle hänen istuessaan tämän luona. Rouva Hohlakov loikoi sohvalla erikoisen komeassa juhla-asussa ja oli ilmeisesti tavattoman hermostunut. Aljošan hän otti vastaan riemuhuudoin.
— Sataan, sataan, kokonaiseen sataan vuoteen en ole teitä nähnyt! Kokonaiseen viikkoon, hyväinen aika, ah, tehän muuten olittekin täällä neljä päivää sitten, keskiviikkona. Te olette menossa Lisen luo, minä olen varma siitä, että te tahdotte mennä suoraan hänen luokseen varpaisillanne, etten minä kuulisi. Rakas, rakas Aleksei Fjodorovitš, jospa tietäisitte, mitä huolta hän minulle tuottaa! Mutta siitä myöhemmin. Vaikka se onkin pääasia, niin siitä myöhemmin. Rakas Aleksei Fjodorovitš, minä uskon Liseni täydelleen teidän huostaanne. Luostarinvanhin Zosiman kuoleman jälkeen — anna, Herra, rauha hänen sielulleen! (hän teki ristinmerkin) — hänen jälkeensä minä katsoin teihin kuin ankarasääntöisimpään munkkiin, vaikka te olettekin suloinen uudessa puvussanne. Mistä te olette täältä löytänyt sellaisen räätälin? Mutta ei, ei, tämä ei ole pääasia, siitä myöhemmin. Suokaa anteeksi, että minä sanon teitä toisinaan Aljošaksi, minä olen vanha ämmä, minulle on kaikki luvallista, — hymyili hän keimailevasti, — mutta tästä myöskin myöhemmin. Pääasia on, kunhan vain en unohtaisi pääasiaa! — Olkaa hyvä ja huomauttakaa minulle itse, heti kun alan puhella liian paljon, niin sanokaa minulle: »Entä pääasia?» Ah, mistä minä tiedän, mikä nyt on pääasia. — Siitä saakka kuin Lise peruutti teille antamansa lupauksen, — lapsellisen lupauksensa, Aleksei Fjodorovitš, — mennä naimisiin kanssanne, te tietysti olette ymmärtänyt, että se kaikki oli vain kauan lepotuolissa istuneen sairaan tytön mielikuvituksen leikittelyä, — Jumalan kiitos, hän nyt jo kävelee. Tuo uusi tohtori, jonka Katja tilasi Moskovasta tuota onnetonta veljeänne varten, joka huomenna… No, mitäpä huomisesta! Minä kuolen, kun vain ajattelenkin huomista! Etupäässä uteliaisuudesta… Sanalla sanoen tuo tohtori oli eilen meillä ja näki Lisen… Minä maksoin hänelle viisikymmentä ruplaa käynnistä. Mutta ei se ole sitä, ei se taaskaan ole sitä. Näettekö, minä olen nyt aivan sekaantunut. Minulla on kiire. Miksi minulla on kiire? Minä en tiedä. Minä en yleensä nykyään ensinkään tiedä. Kaikki on minulla mennyt sekaisin yhdeksi sekamelskaksi. Minä pelkään, että te otatte ja syöksytte pois luotani ikävystyksestä, ja minä sain nähdä teidät vain vilahdukselta. Ah, hyvä Jumala! Miksi me istumme, ja ensiksi, — kahvia, Julia, Glafira, kahvia!
Aljoša kiitti kiireesti ja selitti juuri juoneensa kahvia.
— Kenen luona?
— Agrafena Aleksandrovnan luona.
— Se on… se on tuon naisen luona! Ah, hän juuri on syössyt kaikki turmioon, mutta muuten minä en tiedä, sanotaan hänestä tulleen pyhän, joskin myöhään. Parempi olisi ollut aikaisemmin, kun se oli tarpeen, mitäs hyötyä siitä nyt on? Olkaa vaiti, olkaa vaiti, Aleksei Fjodorovitš, sillä minä tahdon sanoa niin paljon, että luultavasti en sanokaan mitään. Tämä kauhea oikeusjuttu… minä menen ehdottomasti, minä valmistaudun, minut viedään nojatuolissa, ja sitäpaitsi minä voin istua, kanssani on ihmisiä, ja tehän tiedätte, että minä olen todistajia. Miten minä puhun, miten minä puhun! Minä en tiedä mitä minä siellä puhun. Pitäähän tehdä vala, niinhän, niinhän?