— Niin, mutta en luule teidän pääsevän sinne.
— Minä voin istua: ah te sotkette minut! Tämä oikeusjuttu, tämä hurja teko, ja sitten kaikki menevät Siperiaan, toiset menevät naimisiin ja kaikki tämä käy nopeasti, nopeasti, ja kaikki muuttuu, ja viimein ei ole mitään, kaikki ovat vanhuksia ja haudan partaalla. Olkoon, minä olen väsynyt. Tuo Katja — cette charmante personne, hän on särkenyt kaikki toiveeni: nyt hän lähtee teidän toisen veljenne kanssa Siperiaan, mutta toinen veljenne lähtee hänen jäljestään ja rupeaa asumaan naapurikaupungissa, ja he kaikki kiusaavat toisiaan. Minulta se vie järjen, mutta pääasia on tuo julkisuuteen joutuminen: kaikissa Pietarin ja Moskovan sanomalehdissä on jo miljoona kertaa kirjoitettu. Ah, niin, ajatelkaahan, minustakin on kirjoitettu, että minä olin teidän veljenne »hyvä ystävä», minä en tahdo päästää suustani rumaa sanaa, ajatelkaahan vain, no, ajatelkaahan!
— Se ei voi olla mahdollista! Missä on kirjoitettuna ja miten?
— Minä näytän heti. Eilen sain — eilen luinkin. Kas tässä, sanomalehdessä Kulkupuheita, pietarilaisessa. Nämä Kulkupuheet ovat alkaneet ilmestyä tänä vuonna, minä rakastan hirveästi kulkupuheita ja tilasin tämän, ja se kävikin omaan nilkkaan: semmoisia ne kulkupuheet olivatkin. Kas tässä, tässä paikassa, lukekaa.
Ja hän ojensi Aljošalle sanomalehtinumeron, joka oli ollut hänen tyynynsä alla.
Hän ei ollut vain hermostunut, vaan hän oli kuin murtunut, ja ehkäpä todellakin kaikki hänen päässään oli yhtenä sekamelskana. Sanomalehtiuutinen oli hyvin kuvaava, ja sen oli tietysti täytynyt synnyttää hänessä suurta närkästystä, mutta hän ei, kenties onnekseen, kyennyt tällä hetkellä keskittämään huomiotaan yhteen kohtaan ja saattoi sen vuoksi hetken kuluttua unohtaa sanomalehdenkin ja hypätä aivan toiseen asiaan. Sen taasen, että joka paikkaan Venäjällä jo oli levinnyt tieto hirveästä oikeusjutusta, oli Aljoša jo kauan tietänyt ja, Herra Jumala, miten hurjia kertomuksia ja kirjeenvaihtajain tiedoituksia hän olikaan ennättänyt lukea näiden kahden kuukauden aikana oikeitten tietojen ohella veljestään, Karamazoveista yleensä ja myös itsestään. Eräässä sanomalehdessä sanottiin niinkin, että hän oli peloissaan veljensä rikoksen jälkeen tehnyt ankaran munkkilupauksen ja sulkeutunut kammioonsa; toisessa lehdessä tämä tieto kumottiin ja kirjoitettiin, että hän päinvastoin yhdessä luostarinvanhimpansa Zosiman kanssa oli murtanut luostarin rahalaatikon ja »livistänyt luostarista.» Sanomalehdessä Kulkupuheita nyt olevan kirjoituksen otsikkona oli: »Skotoprigonjevskista (valitettavasti on kaupungillamme tämmöinen nimi, ja minä olen pitkän aikaa pitänyt sitä salassa), Karamazovin jutusta.» Se oli lyhyt, eikä rouva Hohlakovista mainittu siinä kerrassaan mitään ja yleensäkään ei nimiä mainittu. Kerrottiin vain, että rikoksentekijä, jota nyt ryhdytään niin suurta ääntä pitäen tuomitsemaan, on entinen armeijan upseeri, luonteenlaadultaan julkea, laiskuri ja maaorjuudella elävä tuhlari, ollut tavan takaa lemmenseikkailuissa ja erikoisesti tehnyt syvän vaikutuksen eräisiin »yksinäisyydessään ikävöiviin naishenkilöihin». Yksi tuollainen naishenkilö, »ikävöiviin leskirouviin» kuuluva, nuorekkaana esiintyvä, vaikka onkin jo täysikasvuisen tyttären äiti, oli siinä määrin ihastunut häneen, että oli vielä kaksi tuntia ennen rikoksen tekoa tarjonnut hänelle kolmetuhatta ruplaa, jos hän heti karkaisi hänen kanssaan kultakaivokseen. Mutta heittiöstä oli parempi tappaa isänsä ja ryöstää tältä juuri kolmetuhatta ruplaa, minkä hän luuli voivansa tehdä rankaisematta, kuin lähteä vaivalloiselle matkalle Siperiaan nelikymmenvuotiaan ikävöivän kaunottarensa kanssa. Tämä leikillinen kirjoitus päättyi, kuten pitääkin, tunnottoman isänmurhan siveelliseen paheksumiseen ja entisen maaorjuuden tuomitsemiseen. Luettuaan kirjoituksen mielenkiinnolla Aljoša taittoi lehden kokoon ja antoi sen takaisin rouva Hohlakoville.
— No, enkö se olekin minä? — alkoi rouva Hohlakov taas puhua lepertää. — Minähän se olen, minä vain tuntia aikaisemmin kehoitin häntä menemään kultakaivokseen, ja nyt tulee yhtäkkiä »neljänkymmenen vuoden ikäinen kaunotar!» Senkö tähden minä muka? Sen hän on sanonut tahallaan! Antakoon hänelle Ikuinen Tuomari anteeksi tuon nelikymmenvuotiaan kaunottaren, niinkuin minäkin sen anteeksi annan, mutta tämähän on… tämähän on tiedättekö kuka? Se on ystävänne Rakitin.
— Mahdollista, — sanoi Aljoša, — vaikka minä en ole kuullut mitään.
— Hän, hän se on, eikä vain mahdollisesti! Minähän ajoin hänet ulos…
Tunnettehan koko sen jutun?
— Minä tiedän, että te olette kehoittanut häntä olemaan vastedes käymättä teillä, mutta miksi — sitä minä… en ole ainakaan teiltä kuullut.