— Olette siis kuullut häneltä! No, moittiiko hän minua, moittiiko kovasti?
— Kyllä, hän moittii, mutta hänhän moittii kaikkia. Mutta miksi te hänet hylkäsitte — sitä en ole kuullut häneltäkään. Yleensäkin minä nykyisin tapaan häntä hyvin harvoin. Me emme ole ystäviä.
— No, minäpä ilmaisen sen teille ja, ei auta, minä kadun, sillä tässä on eräs piirre, johon minä kenties itse olen syypää. Vain pienen pieni piirre, aivan pikkuinen, niin että sitä kukaties ei ensinkään olekaan. Katsokaahan, ystäväni (rouva Hohlakov tuli äkkiä leikkisän näköiseksi, ja hänen huulillaan väikkyi herttainen, vaikkakin salaperäinen hymy), katsokaahan, minä epäilen… suokaa minulle anteeksi, Aljoša, minä puhun teille kuin äiti… oi, ei, ei, päinvastoin, puhun teille nyt kuin omalle isälleni… sillä äiti ei tässä ole ensinkään asianmukaista… No, sama se, puhun niinkuin tekisin tunnustuksen luostarinvanhin Zosimalle, ja tämä on kaikkein oikeimmin sanottu, tämä on hyvin asian laadun mukaista: minä sanoinkin teitä äsken munkiksi, — no niin, tuo nuori miesparka, ystävänne Rakitin (oi, hyvä Jumala, minä suorastaan en voi olla vihainen hänelle! Minä suutun ja olen äkäinen, mutta en kovin paljon), sanalla sanoen tämä kevytmielinen nuori mies näyttää saavan äkkiä päähänsä, ajatelkaahan, rakastua minuun. Minä huomasin sen vasta myöhemmin, myöhemmin yhtäkkiä, mutta alussa, noin kuukausi sitten, hän alkoi käydä luonani useammin, melkein joka päivä, vaikka olimme tuttuja jo sitä ennen. Minä en tiedä mitään… mutta yhtäkkiä asia ikäänkuin valkeni minulle ja minä olen jo kaksi kuukautta sitten alkanut vastaanottaa tuota vaatimatonta, herttaista ja kunnollista nuorta miestä, Pjotr Iljitš Perhotinia, joka on virassa täällä. Olette monta kertaa itse tavannut hänet. Ja eikö totta, hän on kelpo mies, hyvin vakava. Hän käy joka kolmas päivä (vaikka saisi kernaasti käydä joka päivä), ja hän on aina niin hyvin puettu, ja yleensä minä pidän nuorisosta, Aljoša, lahjakkaasta, vaatimattomasta, semmoisesta kuin te, mutta hänellä on melkein valtiomiehen äly, hän puhelee niin miellyttävästi, ja minä pyydän ehdottomasti, ehdottomasti esimiehiä suosimaan häntä. Hän on tuleva diplomaatti. Hän miltei pelasti minut kuolemasta tuona kauheana päivänä tulemalla luokseni yöllä. No, mutta teidän ystävänne Rakitin tuli aina semmoisissa saappaissa ja ojentaa ne matolle… sanalla sanoen hän alkoi minulle jotakin vihjaillakin, ja kerran hän pois lähtiessään yhtäkkiä puristi kauhean kovasti kättäni. Heti kun hän oli puristanut kättäni, tuli jalkani äkkiä kipeäksi. Hän oli ennenkin kohdannut luonani Pjotr Iljitšin ja, uskotteko, pistelee aina häntä, aina pistelee, suorastaan murisee hänelle jostakin. Minä vain katson heitä kumpaakin, kun he joutuvat yhteen, ja nauran sydämessäni. Istun kerran yksinäni, taikka ei, minä lojuin jo silloin, loikoilen kerran yksinäni, Mihail Ivanovitš saapuu ja, ajatelkaahan, tuo minulle runojaan, aivan pieniä, minun kipeän jalkani johdosta, hän näet kuvaili runossa kipeätä jalkaani. Odottakaahan, kuinka se olikaan:
Pikku jalkaa, pikku jalkaa hiukan kivistellä alkaa…
tai jotakin sen tapaista, — minä en voi mitenkään muistaa runoja, — se on minulla täällä, — no, minä näytän teille sen sitten, ihan oivallisia säkeitä, ihastuttavia ja, tiedättekö, siinä ei ole ainoastaan pikku jalasta, vaan myös opettavaista, ihastuttava aate, mutta minä olen sen unohtanut, sanalla sanoen suorastaan albumiin kelpaava. No, minä tietysti kiitin, ja hän näytti olevan hyvillään. En ennättänyt vielä kiittää, kun äkkiä sisälle astuu Pjotr Iljitš, ja Mihail Ivanovitš tuli yhtäkkiä synkäksi kuin yö. Huomaan Pjotr Iljitšin häirinneen häntä jollakin tavoin, sillä Mihail Ivanovitš oli ehdottomasti aikonut sanoa minulle jotakin heti runonsa jälkeen, minä aavistin sen jo, mutta samassa tuli Pjotr Iljitš. Minä näytän Pjotr Iljitšille runon, mutta en sano, kuka on tekijä. Mutta minä olen varma, minä olen varma siitä, että hän arvasi heti, vaikka ei ole vieläkään tunnustanut ja sanoo, ettei arvannut; mutta sen hän sanoo tahallaan. Pjotr Iljitš purskahti heti nauramaan ja alkoi arvostella; »ihan mitätön runo», sanoo, »jonkun seminaarilaisen sepittämä» — ja, tiedättekö, niin kiihkeästi, niin kiihkeästi! Silloin teidän ystävänne, sen sijaan että olisi ruvennut nauramaan, yhtäkkiä vallan raivostui… Herra Jumala, minä luulin heidän rupeavan tappelemaan: »Sen», sanoo, »olen minä kirjoittanut. Minä», sanoo, »kirjoitin piloillani, sillä runojen kirjoittaminen on minun mielestäni alhaista… Mutta minun runoni on hyvä. Teidän Puškinillenne aiotaan pystyttää muistopatsas naisten pikku jalkojen tähden, mutta minulla on suunta, ja te itse», sanoo, »olette maaorjuuden kannattaja; teillä», sanoo, »ei ole mitään humaanisuutta, te ette tunne mitään nykyisiä valistuneita tunteita, teitä ei ole kehitys hipaissut, te», sanoo, »olette virkamies ja otatte lahjuksia!» Silloin minä aloin huutaa ja rukoilla häntä. Mutta Pjotr Iljitš, tiedättekö, ei ole ensinkään arka, ja äkkiä hän alkoi esiintyä sangen hienosti: katsoo häneen pilkallisesti, kuuntelee ja pyytelee anteeksi: »Minä», sanoo, »en tietänyt. Jos olisin tietänyt, niin minä en olisi sanonut, minä», sanoo, »olisin kehunut… Runoilijat», sanoo, »ovat kaikki niin ärtyisiä»… Sanalla sanoen semmoista ivaa mitä kohteliaimmassa muodossa. Hän selitti myöhemmin minulle itse, että se kaikki oli ivaa, mutta minä luulin hänen puhuvan tosissaan. Loikoilen kerran niinkuin nyt teidän edessänne ja ajattelen: onko vai eikö ole oikein tehty, jos minä yhtäkkiä ajan Mihail Ivanovitšin pois siitä syystä, että hän huutaa sopimattomasti minun talossani vieraalleni? Ja uskotteko: makaan, suljin silmäni ja ajattelen: onko se sopivaa vai eikö ole, enkä saa ratkaistuksi, olen hyvin kiusaantunut, ja sydän tykyttää: huudahdanko vai enkö huudahda? Toinen ääni sanoo: huuda, mutta toinen ääni sanoo: ei, älä huuda! Tuskin oli tuo toinen ääni puhunut, niin minä äkkiä huusin ja pyörryin. No, siitä nousi tietysti meteli. Minä nousen äkkiä ja sanon Mihail Ivanovitšille: minun on katkeraa ilmoittaa se teille, mutta minä en halua enää vastaanottaa teitä talossani. Niin ajoin hänet tiehensä. Ah, Aleksei Fjodorovitš! Minä tiedän itse, että tein pahasti, minä valehtelin koko ajan, minä en ollut ensinkään vihainen hänelle, mutta pääasia on, että minusta yhtäkkiä tuntui, että siitä tulee niin kaunis kohtaus… Mutta uskotteko, tuo kohtaus oli kuitenkin luonnollinen, sillä minä ihan rupesin itkemään ja itkin sitten muutamia päiviä, mutta sitten iltapäivällä yhtäkkiä unohdin kaiken. Hän ei nyt ole käynyt täällä kahteen viikkoon, ja minä ajattelen: eikö hän todellakaan tule ensinkään? Se oli eilen, ja sitten yhtäkkiä tuli illalla nuo Kulkupuheet. Minä luin ja voihkaisin, no, kuka sen on kirjoittanut, jos ei hän, hän tuli silloin kotiinsa, istuutui — ja kirjoitti; lähetti — ja he painattivat. Siitähän on kaksi viikkoa. Mutta, Aljoša, se on kauheata, mitä minä puhelen, enkä ollenkaan puhu siitä, mitä pitäisi! Ah, puhe putoilee itsestään!
— Minun on tänään hirveän tarpeellista ennättää ajoissa veljeni luo, — alkoi Aljoša puhua mutisten.
— Aivan niin, aivan niin! Te ette muistuttanut siitä minulle! Kuulkaa, mitä on affekti?
— Mikä affekti? — ihmetteli Aljoša.
— Oikeudellinen affekti. Sellainen affekti, jonka takia annetaan kaikki anteeksi. Olittepa tehnyt mitä tahansa — niin heti saatte anteeksi.
— Miksi te tätä kysytte?