Aljošaa hämmästytti kaikkein enimmän hänen vakavuutensa: hänen kasvoissaan ei nyt ollut naurun eikä kujeilun varjoakaan, vaikka aikaisemmin ilomielisyys ja kujeilun halu ei ollut jättänyt häntä kaikkein »vakavimpinakaan» hetkinä.
— On hetkiä, jolloin ihmiset rakastavat rikosta, — lausui Aljoša miettivästi.
— Niin, niin! Te sanoitte minun ajatukseni, rakastavat, kaikki rakastavat ja aina rakastavat, eikä vain »hetkiä». Tiedättekö, tässä ovat kaikki ikäänkuin sopineet joskus maailmassa, että he valehtelevat, ja siitä asti ovat kaikki valehdelleet. Kaikki sanovat vihaavansa pahaa, mutta sydämessään kaikki sitä rakastavat.
— Luetteko te yhä kuten ennenkin huonoja kirjoja?
— Luen. Äiti lukee ja piilottaa tyynynsä alle, ja minä varastan sieltä.
— Kuinka teitä ei hävetä itsenne tuhoaminen?
— En minä tahdo tuhota itseäni. Täällä on eräs poika, hän makasi rautatiekiskojen välissä, kun vaunut kulkivat ylitse. Onnellinen hän! Kuulkaa, nyt teidän veljenne tuomitaan siitä, että hän on tappanut isänsä, ja kaikki pitävät siitä, että hän tappoi isänsä.
— Pitävät siitä, että tappoi isänsä?
— Pitävät, kaikki pitävät! Kaikki sanovat, että se on hirveätä, mutta sydämessään pitävät siitä suuresti. Minä ensimmäisenä.
— Kaikissa teidän sanoissanne on jonkin verran totta, — lausui Aljoša hiljaa.