— Te pidätte pahaa hyvänä: se on hetkellinen kriisi, se johtuu kenties entisestä taudistanne.
— Mutta te halveksitte minua! Minä suorastaan en tahdo tehdä hyvää, minä tahdon tehdä pahaa, eikä siinä ole mitään tautia.
— Miksi tehdä pahaa?
— Jotta ei mihinkään jäisi mitään! Ah, kuinka hyvä olisi, kun ei jäisi mitään! Tiedättekö, Aljoša, minä aion toisinaan tehdä hirveän paljon pahaa ja kaikkea huonoa, ja teen sitä kauan salaa, ja yhtäkkiä kaikki saavat sen tietää. Kaikki ympäröivät minut ja osoittavat minua sormellaan, ja minä katson kaikkia. Se on hyvin miellyttävää. Miksi se on niin miellyttävää, Aljoša?
— Muuten vain. Tarve murskata jotakin hyvää tai, niinkuin te sanoitte, sytyttää palamaan. Semmoista sattuu.
— Mutta eihän se ole vain sitä, että minä sanoin, minähän myös teen sen.
— Minä uskon.
— Ah, kuinka minä rakastan teitä sen tähden, että te sanotte: minä uskon. Ja tehän ette ollenkaan, ette ollenkaan valehtele. Mutta kenties te luulette, että olen puhunut teille tätä kaikkea tahallani, ärsyttääkseni teitä?
— En, en luule… vaikka kukaties on hieman sitäkin tarvetta.
— On hieman. En valehtele koskaan teille, — lausui hän, ja jokin tuli leimahti hänen silmissään.