— Tunnen.
— Hän aina vain kulkee ja haaveilee. Hän sanoo: miksi todellakin eläisin, parempi on haaveilla. Haaveilla voi mitä iloisinta, mutta eläminen ikävystyttää. Ja kuitenkin hän kohta menee naimisiin, hän on minullekin tunnustanut rakkautensa. Osaatteko te panna hyrrän pyörimään?
— Osaan.
— Hän on niinkuin hyrrä: panna hänet pyörimään ja päästää kulkemaan ja lyödä, lyödä, lyödä piiskalla: menen hänen kanssaan naimisiin, pyöritän koko elämäni. Eikö teitä hävetä istua kanssani?
— Ei.
— Te olette hyvin vihainen siitä, että minä en puhu pyhistä asioista. Minä en tahdo olla pyhä. Mitä toisessa maailmassa tehdään kaikkein suurimmasta synnistä? Teidän täytyy tietää tämä aivan tarkalleen.
— Jumala tuomitsee, — sanoi Aljoša katsoen häneen pitkään.
— Niin minä tahdonkin sen olevan. Minä tulisin ja minut tuomittaisiin, mutta minä alkaisin yhtäkkiä nauraa heille kaikille päin silmiä. Minun tekee hirveästi mieleni sytyttää palamaan talo, Aljoša, meidän talomme, ettekö te vieläkään usko minua?
— Miksi? On lapsiakin, kahdentoista vuoden ikäisiä, joiden mieli kovin tekee sytyttää jotakin palamaan, ja he sytyttävät. Se on tavallaan tautia.
— Se ei ole totta, ei ole totta, olkoon olemassa lapsia, mutta minä en puhu siitä.