— Minä olen lähettänyt veljellenne Dmitri Fjodorovitšille vankilaan konvehteja. Aljoša, tiedättekö, kuinka miellyttävä te olette! Minä tulen teitä hirveästi rakastamaan sen vuoksi, että te niin nopeasti sallitte minun olla teitä rakastamatta.
— Miksi te kutsuitte minua tänään, Lise?
— Mieleni teki ilmaista teille eräs toivomukseni. Minä tahdon, että minua joku kiduttaisi, menisi naimisiin kanssani ja sitten kiduttaisi, pettäisi, lähtisi ja matkustaisi pois. Minä en tahdo olla onnellinen!
— Olette alkanut pitää epäjärjestyksestä?
— Ah, minä en tahdo epäjärjestystä. Mieleni yhä tekee sytyttää talo tuleen. Minä kuvittelen, kuinka minä menen ja sytytän salaa, sen pitää välttämättömästi tapahtua salaa. Koettavat sammuttaa, mutta se palaa. Minä tiedän enkä puhu kenellekään. Ah, tyhmyyksiä! Ja miten ikävää!
Hän viittasi inhoten kädellään.
— Elätte rikkaudessa, — lausui Aljoša hiljaa.
— Olisiko sitten parempi olla köyhä?
— Olisi.
— Sen on teille pannut päähän munkki-vainajanne. Se ei ole totta. Olkoon, että minä olen rikas, ja kaikki köyhiä, minä syön konvehteja ja juon kermaa enkä anna niille kenellekään. Ah, älkää puhuko, älkää puhuko mitään (alkoi hän huitoa kädellään, vaikka Aljoša ei ollut avannut suutaankaan), te olette tämän kaiken puhunut minulle jo aikaisemmin, minä osaan kaikki ulkoa. On ikävä. Jos minusta tulee köyhä, niin minä tapan jonkun, — ja jos minusta tulee rikas, niin kenties silloinkin tapan, — miksi istuisin! Mutta tiedättekö, minä tahdon korjata eloa, tahdon leikata ruista. Minä menen kanssanne naimisiin, ja teistä tulee talonpoika, oikea talonpoika; meillä on pieni varsa, tahdotteko niin? Tunnettehan Kalganovin!