— Minä kuuntelin salaa. Mitä te minuun tuijotatte? Kun tahdon salaa kuunnella, niin kuuntelen, siinä ei ole mitään pahaa. En pyydä anteeksi.
— Te olette jostakin syystä kiihdyksissä?
— Päinvastoin, minä olen hyvin iloinen. Äsken juuri ajattelin taas, kolmannenkymmenennen kerran: miten hyvä olikaan, että peruutin teille antamani lupauksen enkä rupea vaimoksenne. Te ette kelpaa aviomieheksi: minä menen kanssanne naimisiin ja annan yhtäkkiä teille kirjelipun vietäväksi sille, jota rupean teidän jälkeenne rakastamaan, ja te otatte ja viette sen ehdottomasti perille, vieläpä tuotte vastauksenkin. Te täytätte neljäkymmentä vuotta, ja yhä te samalla tavoin kuljettelette tuollaisia kirjelippujani.
Hän alkoi äkkiä nauraa.
— Teissä on jotakin ilkeätä ja samalla jotakin vilpitöntä, — hymyili hänelle Aljoša.
— Se vilpitön on sitä, että minä en häpeä teitä. Enkä ainoastaan ole häpeämättä, vaan en tahdokaan hävetä, juuri teidän edessänne, juuri teitä. Aljoša, minkä tähden minä en kunnioita teitä? Minä rakastan teitä suuresti, mutta minä en kunnioita teitä. Jos kunnioittaisin, niin en puhuisi, häpeäisin, eikö niin?
— Niin.
— Mutta uskotteko, että minä en häpeä teitä?
— En, en usko.
Lise alkoi taas nauraa hermostuneesti; hän puhui nopeasti, kiireesti.