— Minä kerron teille, tätä varten juuri minä kenties kutsuinkin teidät, sillä en todellakaan tiedä, miksi teitä kutsuin. Asia on näin: Ivan Fjodorovitš on ollut luonani kaikkiaan kaksi kertaa Moskovasta palattuaan, ensimmäisellä kerralla tuli tuttuna vieraskäynnille ja toisen kerran aivan äskettäin, Katja istui luonani, Ivan Fjodorovitš tuli tänne kuultuaan hänen olevan luonani. Minä en tietysti ole vaatinut häntä useasti käymään, kun tiedän, miten paljon hänellä nyt muutenkin on puuhaa, vous comprenez, cette affaire et la mort terrible de votre papa, mutta yhtäkkiä säänkin tietää, että hän on käynyt taas, ei kuitenkaan minun, vaan Lisen luona, tämä on jo kuudes päivä siitä, tuli, istui viisi minuuttia ja meni pois. Minä sain tästä tietää vasta kolme päivää myöhemmin Glafiralta, niin että se oli minulle yllättävän hämmästyttävää. Kutsun heti luokseni Lisen, mutta tämä nauraa: hän, mukamas, ajatteli, että te nukutte, ja pistäytyi minun luokseni kysymään, kuinka voitte. Tietysti se olikin niin. Mutta Lise, Lise, oi hyvä Jumala, kuinka hän tuottaa minulle harmia! Ajatelkaahan, eräänä yönä äkkiä — siitä on neljä päivää, se oli heti sen jälkeen kuin te viimeisen kerran olitte täällä ja menitte pois — äkkiä hän yöllä saa kohtauksen, huutoa, kirkumista, hysteriaa! Miksi minulla ei koskaan ole hysteriaa? Sitten seuraavana päivänä taas kohtaus, ja samoin sitäkin seuraavana, ja eilen sitten tuo affekti. Hän huutaa minulle yhtäkkiä: »Minä vihaan Ivan Fjodorovitšia minä vaadin, ettette ota häntä vastaan ja että kiellätte häntä käymästä meillä!» Minä tyrmistyin noin odottamattomasta puheesta ja vastaan hänelle: »Mistä syystä minä kieltäisin niin kunnollista nuorta miestä tulemasta, lisäksi miestä, jolla on sellaiset tiedot ja sellainen onnettomuus osanaan», sillä kuitenkinhan kaikki nämä jutut — nehän ovat onnettomuus eikä onni, eikö totta? Hän alkoi äkkiä nauraa sanoilleni ja, tiedättekö, niin loukkaavasti. No, minä olen iloissani, ajattelen, että olen saanut hänet nauramaan ja että kohtaukset nyt ovat ohi, varsinkin kun minä itsekin olin aikonut kieltää Ivan Fjodorovitšia tekemästä omituisia vieraskäyntejä ilman minun suostumustani sekä vaatia häneltä selitystä. Mutta äkkiä tänä aamuna Lise heräsi ja suuttui Juliaan ja, ajatelkaahan, löi tätä kädellään kasvoihin. Mutta tämähän on pöyristyttävää, minä teitittelen palvelustyttöjäni. Ja yhtäkkiä tunnin kuluttua hän syleilee ja suutelee Julian jalkoja. Minulle taas hän lähetti sanan, ettei tule ollenkaan luokseni eikä tahdo käydä vastedeskään, ja kun minä itse kompuroin hänen luokseen, niin hän alkoi minua kiireesti suudella ja itki sekä työnsi suudellessaan minut pois huoneesta puhumatta sanaakaan, niin että minä en saanut tietää mitään. Nyt, rakas Aleksei Fjodorovitš, panen kaiken toivoni teihin, ja tietysti teidän käsissänne on koko elämäni kohtalo. Minä yksinkertaisesti pyydän teitä menemään Lisen luo, ottamaan häneltä selville kaikki, niinkuin vain te yksin osaatte tehdä, ja tulemaan sitten kertomaan minulle, minulle, äidille, sillä te ymmärrätte, että minä kuolen, suorastaan kuolen, jos tätä kaikkea jatkuu, tai karkaan kotoani. Minä en voi enempää, minulla on kärsivällisyyttä, mutta minä voin sen menettää ja silloin… silloin tapahtuu kauheita. Ah, hyvä Jumala, vihdoinkin, Pjotr Iljitš! — huudahti rouva Hohlakov alkaen yhtäkkiä loistaa, kun näki Pjotr Iljitš Perhotinin astuvan sisälle. — Olette myöhästynyt! No, mitä, istuutukaa, puhukaa, ratkaiskaa kohtaloni, no, mitäs tuo asianajaja? Mutta minne te menette, Aleksei Fjodorovitš?
— Menen Lisen luo.
— Ah, niin! Ettehän vain unohda, ettehän unohda mitä teiltä pyysin?
Siitä riippuu kohtalo, kohtalo!
— En tietenkään unohda, jos se vain käy päinsä… mutta olen kovin myöhästynyt, — mutisi Aljoša peräytyen kiireesti.
— Ei, aivan varmasti, varmasti käykää puheillani, eikä vain »jos se käy päinsä», muuten minä kuolen! — huusi rouva Hohlakov hänen jälkeensä, mutta Aljoša oli jo mennyt ulos huoneesta.
3.
Reuhtova lapsi
Astuessaan Lisen huoneeseen Aljoša tapasi hänet puolittain loikomassa entisessä lepotuolissaan, jossa häntä kuljetettiin silloin, kun hän ei vielä voinut kävellä. Hän ei liikahtanutkaan Aljošaa vastaan, mutta hänen tarkka, terävä katseensa suorastaan tunkeutui tulijaan. Silmät olivat hieman tulehtuneet, kasvot kalpean keltaiset. Aljoša hämmästyi, miten Lise oli kolmessa päivässä muuttunut, jopa laihtunutkin. Hän ei ojentanut Aljošalle kättään. Aljoša itse kosketti hänen hienoja, pitkiä sormiaan, jotka liikkumattomina lepäsivät hänen hameellaan, sitten hän istuutui ääneti vastapäätä tyttöä.
— Minä tiedän, että teillä on kiire vankilaan, — lausui Lise tylysti, — mutta teitä on kaksi tuntia viivyttänyt äitini ja kertonut teille minusta ja Juliasta.
— Kuinka te sen tiesitte? — kysyi Aljoša.