— En tiedä.
— Minulla on eräs kirja, minä olen lukenut jostakin jossakin langetetusta tuomiosta ja että juutalainen oli ensin leikannut nelivuotiaalta pojalta kaikki sormet molemmista käsistä ja sitten ristiinnaulinnut hänet seinään, iskenyt nauloilla hänet siihen, ja sanoi sitten oikeudessa, että poika oli kuollut pian, neljän tunnin kuluttua. Olipa se pian! Sanoo: hän voihki, voihki kaiken aikaa, mutta toinen katseli ja nautti siitä. Se on hyvä!
— Hyväkö?
— Hyvä. Minä ajattelen toisinaan, että tuo ristiinnaulitsi ja olenkin minä itse. Poika riippuu ja vaikeroi, mutta minä istuudun vastapäätä häntä ja syön ananashilloketta. Minä pidän hyvin paljon ananashillokkeesta. Pidättekö te siitä?
Aljoša oli vaiti ja katseli häntä. Tytön kalpeankeltaiset kasvot vääristyivät äkkiä, silmät alkoivat palaa.
— Tiedättekö, kun minä luin tuosta juutalaisesta, niin tärisin sitten koko yön itkun vallassa. Kuvittelen, kuinka lapsi huutaa ja voihkii (nelivuotiaat pojathan ymmärtävät), mutta minun päästäni ei vain lähde tuo ajatus hillokkeesta. Aamulla minä lähetin kirjeen eräälle ihmiselle, että hän välttämättömästi tulisi luokseni. Hän tuli, ja minä kerroin hänelle pojasta ja hillokkeesta, kaiken kerroin, kaiken, ja sanoin, että »se on hyvä». Hän alkoi yhtäkkiä nauraa ja sanoi, että se on todellakin hyvä. Sitten hän nousi ja lähti pois. Istui kaikkiaan vain viisi minuuttia. Halveksiko hän minua, halveksiko? Sanokaa, sanokaa, Aljoša, halveksiko hän minua vai eikö? — sanoi hän ja oikaisihe suoraksi leposohvalla. Hänen silmänsä säkenöivät.
— Sanokaa, — lausui Aljoša kiihtyneenä, — tekö itse hänet kutsuitte, tuon miehen?
— Minä itse.
— Lähetitte hänelle kirjeen?
— Kirjeen.