— Miksi hän on ruvennut käymään niin usein luonasi? Onko teistä tullut ystävät, vai mitä? — kysyi Aljoša nimikään osoittaen päännyökkäyksellä ovea, josta Rakitin oli mennyt.
— Tullutko Mihailin ystäväksi? En, enpä juuri. Ja mitäpä hänestä, senkin siasta! Hän on sitä mieltä, että minä olen… konna. Eivät edes ymmärrä pilaa, se niissä on pääpiirteenä. Eivät milloinkaan ymmärrä pilaa. Kuiva on heidän sielunsa, lattea ja kuiva, aivan semmoista siellä on kuin minä tunsin silloin, kun lähestyin vankilaa ja katselin vankilan seiniä. Mutta älykäs mies hän on, älykäs. No, Aljoša, minä olen nyt mennyttä miestä!
Hän istuutui penkille ja pani Aljošan viereensä istumaan.
— Niin, huomenna lankeaa tuomio. Mitä, eikö sinulla todellakaan ole mitään toivoa, veli? — lausui Aljoša arkatunteisesti.
— Mitä sinä tarkoitat? — katsahti Mitja häneen omituisen epämääräisesti. — Ah, sinä puhut tuomiosta! No, perhana! Me olemme tähän saakka koko ajan puhuneet sinun kanssasi jonninjoutavista asioista, aina vain tuosta tuomiosta, mutta kaikkein tärkeimmästä en ole puhunut sinulle mitään. Niin, huomenna lankeaa tuomio, mutta en minä tuomion johdosta sanonut olevani mennyttä miestä. Ei ole minulta pää mennyt, vaan se, mikä oli päässä, se on mennyt. Miksi sinä katsot minua niin arvostelevan näköisenä?
— Mistä sinä oikein puhut, Mitja?
— Aatteesta, aatteesta, siinä se! Etiikka. Mitä on etiikka?
— Etiikka? — ihmetteli Aljoša.
— Niin, eikö se ole jokin tiede?
— On, sellainen tiede on olemassa… mutta… minä tunnustan, että minä en osaa selittää sinulle, millainen tiede se on.