Ja hän työnsi melkein väkisin Aljošan ulos ovesta. Tämä katseli murheellisena ja ällistyneenä, mutta tunsi yhtäkkiä oikeassa kädessään kirjeen, pikkuisen kirjeen, joka oli tiiviisti taitettu kokoon ja hyvin suljettu. Hän vilkaisi siihen ja luki silmänräpäyksessä osoitteen: »Ivan Fjodorovitš Karamazoville». Hän loi nopean silmäyksen Liseen. Tämän kasvot muuttuivat miltei uhkaaviksi.
— Antakaa se perille, antakaa ehdottomasti hänelle! — käski tyttö raivoisasti, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Tänään, heti! Muuten minä otan myrkkyä! Tätä varten minä teidät kutsuinkin!
Ja hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Säppi kalahti. Aljoša pisti kirjeen taskuunsa ja meni suoraan portaille poikkeamatta rouva Hohlakovin luo, jonka hän sitäpaitsi oli unohtanutkin. Heti kun Aljoša oli mennyt, käänsi Lise säppiä, avasi oven hiukan raolleen, pisti rakoon sormensa ja painoi oven kiinni litistäen kaikin voimin sormeaan. Noin kymmenen sekunnin kuluttua hän irroitti kätensä ovesta, meni hiljaa ja hitaasti nojatuolinsa luo, istuutui, ojentautui suoraksi ja alkoi tarkasti katsella mustunutta sormeaan ja kynnen alta pullistuvaa veripahkaa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän kuiskasi itsekseen hyvin nopeasti: — Minä olen katala, katala, katala, katala!
4.
Hymni ja salaisuus
Oli jo aivan myöhä (ja pitkäkö on marraskuun päivä), kun Aljoša soitti vankilan portin kelloa. Oli jo alkanut hämärtää. Mutta Aljoša tiesi, että hänet päästetään estelemättä Mitjan luo. Kaikki tämä on meillä, meidän kaupungissamme, aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin. Aluksi tietysti, valmistavan tutkimuksen loputtua, oli sukulaisten ja eräitten muitten henkilöitten noudatettava muutamia välttämättömiä muodollisuuksia päästäkseen Mitjan puheille, mutta myöhemmin muodollisuuksista ei enää paljoa välitetty, vieläpä joihinkuihin Mitjan luona käyviin henkilöihin nähden aivan kuin itsestään muodostui poikkeuksia. Mentiinpä niinkin pitkälle, että vankia toisinaan sai tavata sitä varten määrätyssä huoneessa melkeinpä kahden kesken. Tämmöisessä asemassa olevia henkilöitä oli kuitenkin vain muutamia: ainoastaan Grušenjka, Aljoša ja Rakitin. Grušenjkaa suosi suuresti itse poliisipäällikkö Mihail Makarovitš. Ukon sydäntä painoi sen, että hän oli nuhdellut Grušenjkaa Mokrojessa. Myöhemmin, kuultuaan asian oikean laidan, hän oli kokonaan muuttanut mieltään Grušenjkaan nähden. Ja omituista: vaikka hän oli vahvasti vakuutettu Mitjan syyllisyydestä, niin hän kuitenkin vangitsemisesta asti suhtautui tähän yhä lempeämmin: »Kenties siinä oli pohjaltaan hyvä mies, mutta joutui hunningolle juopottelun ja epäsäännöllisen elämän takia!» Entinen kauhistus muuttui hänen sydämessään jonkinmoiseksi sääliksi. Aljošasta poliisipäällikkö taas piti hyvin paljon ja oli jo kauan tuntenut hänet, ja Rakitin, joka myöhemmin oli ruvennut hyvin usein käymään vangin luona, oli »poliisipäällikön neitien», niinkuin hän heitä nimitti, kaikkein lähimpiä tuttuja ja oleili joka päivä heidän kodissaan. Vankilan päällikkö oli rehti mies, mutta sangen säntillinen virkamies, ja hänen talossaan Rakitin oli kotiopettajana. Aljoša taas oli vankilan päällikönkin hyvä ja vanha tuttu, sillä tämä puheli yleensä mielellään hänen kanssaan »viisaita asioita». Ivan Fjodorovitšia esimerkiksi vankilan päällikkö kunnioitti, vieläpä pelkäsikin tämän arvosteluja, vaikka oli itsekin suuri filosofi, tietenkin »oman järkensä mukaisesti». Mutta Aljošaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista voittamatonta myötätuntoa. Viimeisenä vuonna oli ukko syventynyt tutkimaan raamatun apokryfisia kirjoja ja kertoili myötäänsä vaikutelmistaan nuorelle ystävälleen. Aikaisemmin hän oli käynyt Aljošan luona luostarissakin ja keskustellut hänen sekä pappismunkkien kanssa tuntikausia. Sanalla sanoen, jos Aljoša olisikin myöhästynyt vankilasta, niin hänen tarvitsi vain pistäytyä päällikön luo saadakseen asian järjestetyksi. Sitäpaitsi olivat kaikki vartijatkin vankilassa jo tottuneet näkemään Aljošan. Vahti ei tietenkään tehnyt esteitä, kun vain oli lupa esimiehiltä. Kun Mitjaa kutsuttiin, niin hän aina tuli kopistaan siihen paikkaan, mikä oli määrätty tapaamista varten. Huoneeseen astuessaan Aljoša kohtasi Rakitinin, joka jo oli lähdössä pois Mitjan luota. Molemmat viimeksimainitut keskustelivat. Rakitinia saattaessaan Mitja nauroi kovin jollekin asialle, mutta Rakitin tuntui murisevan. Varsinkaan viime aikoina Rakitin ei mielellään ollut tekemisissä Aljošan kanssa eikä juuri koskaan puhunut hänen kanssaan, vieläpä tervehtikin väkinäisesti. Nähdessään nyt Aljošan astuvan sisälle hän erikoisesti rypisti kulmakarvojaan ja käänsi katseensa pois, aivan kuin koko hänen huomionsa olisi kiintynyt lämpimän, karvakauluksisen päällystakin napittamiseen. Sitten hän alkoi heti etsiä sateenvarjoaan.
— Kunhan ei vain unohtuisi mitään omaa, — mutisi hän ainoastaan sanoakseen jotakin.
— Älä vain unohda mitään vierasta! — laski leikkiä Mitja ja alkoi heti itse nauraa hohottaa sukkeluudelleen. Rakitin tulistui silmänräpäyksessä.
— Neuvo sinä sitä omille Karamazoveillesi, joka on maaorjuudella elänyttä koplaa, äläkä Rakitinille! — huudahti hän äkkiä ihan täristen vihasta.
— Mitä sinä? Minä sanoin leikilläni! — huudahti Mitja. — Hyi, perhana! Tuommoisia ne ovat kaikki, — kääntyi hän Aljošan puoleen viitaten päännyökkäyksellä Rakitiniin, joka kiireesti poistui, — istui täällä, nauroi ja oli iloinen, mutta nyt yhtäkkiä tulistui! Sinulle ei edes nyökäyttänyt päätään, oletteko te ihan riidoissa, vai mitä? Miksi sinä tulet niin myöhään? Minä en ole sinua vain odottanut, minä olen himoinnut koko aamun tavata sinua. No, mitäpä siitä! Saamme vahingon korjatuksi.