Ja hän alkoi nauraa omituisen ilkeästi ja kiihtyneesti Aljošalle vasten silmiä.
— Tiedättekö, Aljoša, tiedättekö, minä tahtoisin… Aljoša, pelastakaa minut! — huudahti hän hypähtäen äkkiä sohvalta, syöksyi hänen luokseen ja kiersi voimakkaasti kätensä hänen ympärilleen. — Pelastakaa minut, — hän melkein voihkaisi. — Sanonko minä kenellekään maailmassa sitä, minkä olen teille puhunut? Mutta minähän puhuin totta, totta, totta! Minä tapan itseni, sillä minua inhoittaa kaikki! Minä en tahdo elää, sillä kaikki on minusta inhoittavaa! Minua inhoittaa kaikki, inhoittaa kaikki! Aljoša, miksi te ette rakasta minua ensinkään, ette ensinkään! — lopetti hän raivostuneena.
— Minähän rakastan! — vastasi Aljoša lämpimästi.
— Ja itkettekö minua, itkettekö?
— Itken.
— Ei sen tähden, että minä en tahtonut tulla vaimoksenne, vaan itkettekö yksinkertaisesti minua, aivan yksinkertaisesti?
— Itken.
— Kiitos! Minä tarvitsen vain teidän kyyneliänne. Mutta kaikki muut rangaiskoot minua ja polkekoot jalkoihinsa, kaikki, kaikki, poikkeuksetta kaikki! Sillä minä en rakasta ketään. Kuuletteko, en ke-tään! Päinvastoin vihaan! Menkää, Aljoša, teidän on aika mennä veljenne luo! — sanoi hän irtautuen hänestä äkkiä.
— Kuinka te sitten jäätte? — lausui Aljoša miltei pelästyneenä.
— Menkää veljenne luo, vankila suljetaan, menkää, tässä on hattunne!
Suudelkaa Mitjaa, menkää, menkää!