— Mitenkä on sääli Jumalaa?
— Ajattelehan: tuolla hermoissa, päässä, se on, tuolla aivoissa nuo hermot… (no, piru ne vieköön!) on sellaisia pikku häntiä, no, ja heti kun ne siellä alkavat väristä… se on, näetkö, minä katson jotakin silmälläni, kas näin, ja ne rupeavat värisemään, nuo hännät… ja kun ne rupeavat värisemään, niin syntyy kuva, ei ihan heti, vaan siinä menee jokin silmänräpäys, menee sekunti, ja syntyy jonkinmoinen momentti, taikka ei momentti, — piru sen vieköön, momentin, — vaan kuva, toisin sanoen esine tai tapahtuma, no, piru siitä, — siksipä minä juuri havaitsen ja sitten ajattelen… koska on olemassa nuo pikku hännät, enkä ollenkaan sen vuoksi, että minulla on sielu, tai että minä olen jokin kuva tai muoto, se kaikki on typeryyttä. Tämän, veliseni, selitti Mihail minulle jo eilen, ja se aivan kuin kärvensi minut. Suurenmoista, Aljoša, on tuo tiede! Syntyy uusi ihminen, sen minä ymmärrän… Mutta Jumalaa on kuitenkin sääli!
— No, hyvä sekin, — sanoi Aljoša.
— Ettäkö on sääli Jumalaa. Kemiaa, veljeni, kemiaa! Ei sille voi mitään, teidän pyhyytenne, väistykää hiukan syrjään, kemia on kulkemassa! Mutta Rakitin ei rakasta Jumalaa, uh, ei ollenkaan! Se on niiden kaikkien kipein kohta! Mutta he salaavat sen. Valehtelevat. Teeskentelevät. »Mitä, esitätkö tämän arvostelujen osastossa?» kysyn. — »No, selvästi ne eivät anna tehdä sitä», sanoo. Nauraa. — »Mutta miten on», kysyn, »ihmisen laita tämän jälkeen? Ilman Jumalaa ja ilman tulevaa elämää? Nyt kai siis on kaikki luvallista, kaikkea saa tehdä?» — »Etkö sinä sitten ole sitä tietänyt?» sanoo. Nauraa. — »Viisas mies», sanoo, »voi tehdä kaikkea, viisas mies osaa aina keinot keksiä, no, mutta sinä», sanoo, »tapoit ja olet sotkenut asiasi, saat vankilassa mädätä!» Tätä hän puhuu minulle. Sika kerrassaan! Ennen minä potkaisin tuommoiset pois, no, nyt minä kuuntelen. Puhuuhan hän paljon järkevääkin. Kirjoittaa niin ikään älykkäästi. Hän alkoi viikko sitten lukea minulle erästä kirjoitusta, minä kopioin siitä tahallani muutaman rivin, odotahan, tässä se on.
Mitja otti kiireesti liivintaskustaan paperipalan ja luki:
»Jos tahtoo ratkaista tämän kysymyksen, on välttämätöntä ennen kaikkea asettaa persoonansa poikkiteloin todellisuuteensa nähden.»
— Ymmärrätkö vai etkö?
— En, en ymmärrä, — sanoi Aljoša.
Hän katseli Mitjaa uteliaana ja kuunteli hänen puhettaan.
— En minäkään ymmärrä. Hämärää ja epäselvää, mutta sen sijaan älykästä. »Kaikki», sanoo, »kirjoittavat tällä tavoin, sillä semmoinen on ympäröivä piiri»… Ympäröivää piiriä pelkäävät. Runojakin kirjoittaa, veijari, sepitti runon rouva Hohlakovin jalasta, hahhahhah!