— Minä olen kuullut, — sanoi Aljoša.
— Olet kuullut? Entä oletko kuullut itse runon?
— En.
— Minulla on se, minä luen sen sinulle. Sinä et tiedä, minä en ole sinulle kertonut, tässä on kokonainen historia. Senkin veitikka! Kolme viikkoa sitten hän sai päähänsä ruveta minua ärsyttämään: »Sinä», sanoo, »olet joutunut pussiin kuin mikäkin hölmö kolmentuhannen takia, mutta minä nykäisen niitä puolitoistasataa tuhatta, nain erään lesken ja ostan kivitalon Pietarissa». Ja kertoi minulle hakkailevansa rouva Hohlakovia; tämä taas ei nuorenakaan ole ollut kovin älykäs ja on neljänkymmenen iässä menettänyt kaiken järkensä. »Mutta hän on perin tunteellinen», sanoo, »siihen minä iskenkin. Menen naimisiin, kuljetan hänet Pietariin ja alan julkaista sanomalehteä.» Ja niin iljettävän intohimoinen sylki on hänen huulillaan, — ei rouva Hohlakovin takia, vaan noitten puolentoistasadantuhannen. Ja hän sai minut uskomaan, sai kuin saikin; hän käy aina luonani, joka päivä: alkaa taipua, sanoo. Loisti riemusta. Mutta sitten hänet yhtäkkiä ajettiin ulos: Perhotin, Pjotr Iljitš, sai voiton, uljas mies! Oli ollut melkein kuin kiitollinen tuolle hupakolle siitä, että tämä oli ajanut hänet pois! Täällä minun luonani käydessään Rakitin sepitti tuon runon. »Ensimmäisen kerran», sanoo, »tahrin käteni kirjoittamalla runoja, teen sen liehitelläkseni, siis hyödyllisen asian vuoksi. Saatuani haltuuni hupakon kapitaalin voin sitten tuottaa hyötyä yhteiskunnalle.» Hehän löytävät jokaisen iljettävän teon puolustukseksi yhteiskunnan edun! »Kirjoitinpa kuitenkin», sanoo, »paremmin kuin sinun Puškinisi, sillä leikilliseen runoonkin osasin punoa yhteiskunnallista murhetta». Mitä hän sanoi Puškinista — sen minä ymmärrän. Mitäs, jos hän todella oli lahjakas henkilö, mutta kuvaili ainoastaan pieniä jalkoja. Mutta kuinka ylpeä hän oli runostaan! Itserakkaita ne ovat, itserakkaita! »Lempeni esineen kipeän jalan paranemiselle», — sellaisen otsikon hän keksi, — virkeä mies!
Kuinka onkaan jalka sievä!
Turvotus on siinä lievä!
Tohtorit sen luona häärii,
silpoo, sitoo, tarkoin käärii.
Jalkaa en voi murehtia. —
Puškin niistä laulaa saapi:
päätä suren, aattehia
se kun tuskin tajuaapi.
Tajuta jo hiukan alkaa,
vaan tuo jalka kaikki sotki!
Terveeksi nyt toivon jalkaa,
niin ei pääkään vastaan potki.
Sika, kerrassaan sika, mutta osasipa lurjus sepittää leikkisästi! Ja todellakin hän punoi siihen myös »yhteiskunnallista». Mutta kylläpä hän suuttui, kun hänet ajettiin ulos. Kiristeli hampaitaan!
— Hän on jo kostanut, — sanoi Aljoša. — Hän on kirjoittanut sanomalehteen rouva Hohlakovista.
Ja Aljoša kertoi hänelle nopeasti Kulkupuheita-lehdessä olleesta kirjeestä.