— Se on hän, hän! — vahvisti Mitja rypistäen kulmiaan. — Hän se on!
Nuo kirjeet sanomalehtiin… minähän tiedän… miten paljon alhaista
onkaan kirjoitettu esimerkiksi Grušasta!… ja myös tuosta toisesta,
Katjasta… Hm!
Hän asteli huolestuneena huoneessa.
— Veljeni, minä en voi olla täällä kauan, — sanoi Aljoša oltuaan vähän aikaa vaiti. — Huomenna sinulla on kauhea, suuri päivä: Jumalan tuomio täyttyy sinulle… ja ihmeekseni sinä kuljet etkä puhu asiaa, vaan Herra ties mitä…
— Ei, älä ihmettele, — keskeytti Mitja tulisesti. — Olisiko minun puhuttava tuosta löyhkivästä koirasta, vai mitä? Murhaajasta? Olemme yhdessä kylliksi puhuneet siitä. En tahdo puhua enää Smerdjaštšajan haisevasta pojasta! Jumala tappaa hänet, saat nähdä sen, ole vaiti!
Hän astui kiihtyneenä Aljošan luo ja suuteli häntä yhtäkkiä. Hänen silmänsä alkoivat leimuta.
— Rakitin ei sitä ymmärrä, — alkoi hän ikäänkuin jonkinmoisen innostuksen vallassa, — mutta sinä, sinä ymmärrät kaiken. Siksi olenkin sinua niin hartaasti odottanut. Näetkö, minä olen jo kauan tahtonut sanoa sinulle paljon täällä, näitten paljaitten seinien sisäpuolella, mutta en ole puhunut mitään pääasiasta: tuntui yhä niinkuin aika ei vielä olisi tullut. Olen nyt odottanut viimeiseen hetkeen asti vuodattaakseni sinulle sydämeni. Veli, minä olen tuntenut näinä viimeisinä kahtena kuukautena itsessäni uuden ihmisen, minussa on herännyt eloon uusi ihminen! Se oli suljettuna minuun, mutta se ei olisi koskaan tullut esille, jos tämä isku ei olisi minua kohdannut. Se on kauheata! Ja mitäpä minä siitä, että saan vuorikaivoksessa kaksikymmentä vuotta hakata vasaralla malmia vuoresta, — minä en ollenkaan pelkää sitä, mutta toinen asia minua nyt peloittaa: kunhan kuolleista noussut uusi ihminen ei poistuisi luotani! Voi löytää sielläkin, vuorikaivoksissa, maan alla, vierellään samanlaisessa pakkotyöläisessä ja murhamiehessä inhimillisen sydämen ja tulla hänen ystäväkseen, sillä sielläkin voi elää ja rakastaa ja kärsiä! Voi uudistaa ja elvyttää eloon tuossa pakkotyöläisessä jo jähmettyneen sydämen, voi hoidella häntä vuosimääriä ja tuoda viimein piilosta esille päivän valoon ylevän sielun, marttyyriuden tunnon, saada uudelleen syntymään enkelin, herättää eloon sankarin. Ja heitähän on paljon, heitä on satoja, ja kaikki me olemme syyllisiä heidän tähtensä! Miksi minä silloin näin unissani »lapsukainen» semmoisella hetkellä? »Miksi lapsukainen on onneton?» Se oli profeetallinen ennustus minulle sillä hetkellä! »Lapsukaisen» tähden minä lähdenkin. Sillä kaikki ovat syyllisiä kaikkien puolesta. Kaikkien »lapsukaisten», sillä on pieniä lapsia ja isoja lapsia. Kaikki ovat »lapsukaisia». Kaikkien tähden minä menenkin, sillä pitäähän jonkun lähteä kaikkienkin puolesta. Minä en ole tappanut isääni, mutta minun on lähdettävä. Minä suostun! Minulle on tämä kaikki tullut täällä… näitten alastomien seinien sisällä. Mutta niitähän on paljon, niitä on siellä satoja, siellä maan alla, vasarat käsissä. Niin, me tulemme olemaan kahleissa eikä ole vapautta, mutta silloin, suuressa murheessamme, me heräämme uuteen eloon riemussa, jota ilman ihminen ei voi elää, mutta Jumala on olemassa, sillä Jumala antaa riemun, se on Hänen etuoikeutensa, suuri etuoikeus… Jumala, sulakoon ihminen rukoukseen! Kuinka minä voin olla siellä, maan alla, ilman Jumalaa? Rakitin valehtelee: jos Jumala karkoitetaan maan päältä, niin me kohtaamme Hänet maan alla! Pakkotyöläisen on mahdotonta olla ilman Jumalaa, vielä mahdottomampaa kuin ei-pakkotyöläisen! Ja silloin me, maan alla olevat ihmiset, laulamme maan uumenista traagillisen hymnin Jumalalle, jolla on riemu! Eläköön Jumala ja Hänen riemunsa! Minä rakastan Häntä!
Lausuessaan hurjan puheensa Mitja oli vähällä tukehtua. Hän kalpeni, hänen huulensa vavahtelivat, silmistä vierivät kyynelet.
— Ei, elämä on täysi, elämää on maan allakin! — alkoi hän taas. — Sinä et usko, Aleksei, kuinka minä nyt tahdon elää, millainen halu olla olemassa ja ymmärtää minussa on syntynyt juuri näitten paljaitten seinien sisäpuolella! Rakitin ei tätä ymmärrä, hänelle on tärkeätä vain talon rakentaminen ja asukkaitten ottaminen, mutta minä odotin sinua. Ja mitä on kärsimys? Minä en pelkää sitä, vaikka se olisi ääretön. Nyt en pelkää, ennen pelkäsin. Tiedätkö, minä kenties en vastaakaan mitään oikeudessa… Ja minussa tuntuu nyt olevan tätä voimaa niin paljon, että minä voitan kaikki, kaikki kärsimykset, voidakseni vain sanoa itselleni joka hetki: minä olen olemassa! Tuhansissa tuskissa — minä olen olemassa, vääntelehdin kidutettuna, — mutta minä olen olemassa! Minä istun muurien sisällä, mutta minäkin olen olemassa, näen auringon, tai jos en näe aurinkoa, niin tiedän sen olevan olemassa. Mutta sen tietäminen, että aurinko on olemassa, — se on jo koko elämä. Aljoša, kerubini, minut tappavat kaikenlaiset filosofiat, piru ne vieköön! Veli Ivan…
— Mitä veli Ivan? — keskeytti Aljoša, mutta Mitja ei kuullut sitä.
— Näetkö, minulla ei ennen ollut mitään näitä epäilyksiä, mutta se kaikki piili minussa. Kenties juuri siitä syystä, että minulle tietymättömät aatteet minussa riehuivat, minä juopottelin ja tappelin ja reuhasin. Vaimentaakseni ne itsessäni minä tappelin, tahdoin ne tyynnyttää, tukahduttaa. Veli Ivan ei ole Rakitin, hän pitää aatteen piilossa. Veli Ivan on sfinksi ja on vaiti, on aina vaiti. Mutta minua kiusaa Jumala. Se yksin minua kiusaakin. Entäpä jos Häntä ei olekaan? Mitä, jos Rakitin onkin oikeassa, että tämä aate ihmiskunnassa on keinotekoinen? Silloin, jos Häntä ei ole, on ihminen maailman, luomakunnan päällikkö. Suurenmoista! Mutta kuinka hän voi olla hyveellinen ilman Jumalaa? Siinä kysymys! Minä ajattelen yhä tuota. Sillä ketä hän silloin rakastaa, ihminen nimittäin? Kenelle hän on kiitollinen, kenelle laulaa hymnin? Rakitin nauraa. Rakitin sanoo, että voi rakastaa ihmiskuntaa ilman Jumalaakin. No, vain tuo räkänokka rahjus voi sellaista vakuuttaa, mutta minä en voi sitä ymmärtää. Helppoa on Rakitinin elää: »Sinä», sanoi hän minulle tänään, »puuhaa mieluummin ihmisen kansalaisoikeuksien laajentamisen hyväksi tai hommaa vaikkapa sitä, ettei lihan hinta nousisi; siten sinä osoitat yksinkertaisemmin ja lähemmin rakkautesi ihmiskuntaan kuin filosofoimalla.» Minä tokaisin hänelle siihen: »Mutta sinä», sanon, »olet ilman Jumalaa ja panet itse vielä lihalle hintaa lisää, kun siihen on tilaisuutta, ja otat ruplan voittoa kopeekasta». Hän suuttui. Sillä mitä on hyve? Vastaa sinä minulle, Aleksei. Minulla on hyveeni, mutta kiinalaisen hyve on toisenlainen, — se on siis suhteellista. Vai eikö ole? Eikö se olekaan suhteellista? Kavala kysymys! Sinä et rupea nauramaan, jos sanon, että minä olen valvonut kaksi yötä tämän takia. Minä ihmettelen nyt vain sitä, kuinka ihmiset elävät eivätkä ajattele tätä ensinkään. Turhuutta! Ivanilla ei ole Jumalaa. Hänellä on aate. Ei minun mittasuhteitteni mukainen. Mutta hän on vaiti. Minä luulen, että hän on vapaamuurari. Minä kysyin häneltä — hän vaikenee. Tahdoin juoda vettä hänen lähteestään, — hän vaikenee. Kerran vain hän sanoi sanasen.