— Jumala varjelkoon sinua, hyvää poikaa, pyytämästä milloinkaan vikaasi anteeksi rakastamaltasi naiselta! Rakastamaltasi erittäinkin, olitpa hänen edessään miten syyllinen tahansa! Sillä nainen — piru sen tietää, veljeni, mikä hän oikein on, minä ne ainakin ymmärrän! Älä koetakaan tunnustaa hänelle syyllisyyttäsi, »olen, näes, syyllinen, anna anteeksi»: silloin alkaa sataa moitteita! Hän ei mitenkään voi antaa anteeksi suoraan ja yksinkertaisesti, vaan alentaa sinut rievuksi, laskee viaksesi senkin, mitä ei ole edes ollutkaan, ottaa kaiken, ei unohda mitään, lisää omiaan ja antaa sitten vasta anteeksi. Ja näin tekee parhain, kaikkein parhain heistä! Hän kaapii kaiken, mitä kaapimalla irti saa, ja panee sen sinun päähäsi — semmoinen julmuus, sanon sinulle, on heissä aivan kaikissa, noissa enkeleissä, joita ilman me emme voi elää! Näetkö, ystäväni, minä sanon avoimesti ja suoraan: jokaisen kunnon miehen on pakko olla jonkun naisen tohvelin alla. Sellainen vakaumus minulla on; ei vakaumus, vaan tunne. Miehen pitää olla jalomielinen, eikä se miestä tahraa! Se ei tahraa sankariakaan, ei tahraa Caesariakaan! No, mutta älä kuitenkaan pyydä anteeksi, älä milloinkaan äläkä mitään. Muista sääntö: sen opetti sinulle veljesi Mitja, joka joutui hunningolle naisten tähden. Ei, mieluummin minä teen Grušalle jonkin palveluksen anteeksi saamatta. Minä jumaloin häntä, Aleksei, jumaloin! Hän vain ei näe tätä, hänelle yhä vain ei rakkaus riitä. Ja hän uuvuttaa minua, uuvuttaa rakkaudella. Mitä entisestä! Ennen minua uuvuttivat vain infernaaliset ruumiinkaartumat, mutta nyt minä olen ottanut koko hänen sielunsa omaan sieluuni ja tullut itse hänen kauttaan ihmiseksi! Vihitäänkö meidät? Jos sitä ei tehdä, niin minä kuolen mustasukkaisuudesta. Niinpä uneksinkin jotakin joka päivä… Mitä hän puhui sinulle minusta?
Aljoša toisti kaikki Grušenjkan äskeiset puheet. Mitja kuunteli tarkasti joka kohtaa, kysyi monia asioita uudelleen ja oli tyytyväinen.
— Hän ei siis ole vihoissaan siitä, että olen mustasukkainen, — huudahti hän. — Oikea nainen! »Minulla itsellänikin on julma sydän.» Uh, minä rakastan tuollaisia julmia, vaikka en siedäkään, että minun tähteni ollaan mustasukkaisia, en siedä! — Me tulemme tappelemaan. Mutta minä rakastan, rakastan häntä aina rajattomasti. Vihitäänkö meidät? Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Siinä kysymys. Mutta ilman häntä minä en voi elää…
Mitja asteli kulmakarvat rypyssä huoneessa. Huone oli jo melkein pimeä.
Hän tuli yhtäkkiä hyvin huolestuneeksi.
— Siis salaisuus, sanoo hän, salaisuus? Minulla muka on kolmen kesken salaliitto häntä vastaan ja »Katjka» muka on myös sekaantunut asiaan? Ei, Grušenjka, ei se ole sitä. Sinä olet tehnyt tässä erehdyksen, typerän naisellisen erehdyksen! Aljoša, ystäväni, kas vain, mihin meni! Minä ilmaisen sinulle salaisuutemme!
Hän katseli ympärilleen joka puolelle, astui nopeasti aivan hänen edessään seisovan Aljošan luo ja alkoi kuiskia hänelle salaperäisen näköisenä, vaikka oikeastaan ei kukaan voinut heitä kuulla: vanha vartija torkkui nurkassa penkillä eikä yksikään sana voinut kuulua vahtisotilaille asti.
— Minä ilmaisen sinulle koko meidän salaisuutemme! — alkoi Mitja kiireesti kuiskia. — Tahdoin ilmaista sen myöhemmin, sillä voinko minä ryhtyä mihinkään ilman sinua? Sinä olet minulle kaikki kaikessa. Vaikka minä sanoinkin, että Ivan on ylempänä meitä, niin sinä olet minun kerubini. Vain sinun päätöksesi on ratkaiseva. Kenties sinä oletkin korkeampi ihmisenä, eikä Ivan. Näetkö, tässä on kysymyksessä omantunnon asia, arka omantunnon asia, — niin tärkeä salaisuus, että minä en kykene siitä itse selviytymään, ja siirsin kaikki sinun tuloosi. Mutta kuitenkin on nyt aikaista päättää, sillä pitää odottaa tuomiota: kun tuomio lankeaa, silloin sinä saat ratkaista kohtaloni. Nyt älä ratkaise; minä sanon sinulle asian heti, sinä kuulet, mutta älä ratkaise. Malta ja ole vaiti. Minä en ilmaise sinulle kaikkea. Sanon sinulle vain pääaatteen, en yksityiskohtia, mutta pidä sinä suusi kiinni. Ei kysymystä, ei liikahdusta, suostutko siihen? Mutta muuten, Herra Jumala, mihin minä panen sinun silmäsi? Pelkään, että silmäsi ilmaisevat ratkaisun, vaikka sinä olisitkin vaiti. Uh, minä pelkään! Aljoša, kuule: veli Ivan esittää, että minä karkaisin. Yksityiskohtia en sano: kaikki on otettu huomioon, kaikki voi järjestyä. Ole vaiti, älä ratkaise. Amerikkaan, Grušan kanssa. Enhän minä voi elää ilman Grušaa! No, jos häntä ei päästetä siellä luokseni? Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Veli Ivan sanoo että ei. Mutta mitä minä teen ilman Grušaa siellä maan alla vasaroineni? Murskaan vain oman pääni tuolla vasaralla! Mutta mitäs toiselta puolen sanoo omatunto? Pakeninhan kärsimystä! Oli osviitta — minä hylkäsin osviitan, oli olemassa puhdistumisen tie — minä käännyin ympäri vasempaan. Ivan sanoo, että Amerikassa voi, »kun on hyvät taipumukset», tuottaa enemmän hyötyä kuin maan alla. No, mutta missä on meidän maanalainen hymnimme? Mitä on Amerikka, Amerikka on taaskin turhuus! Ja konnuutta on Amerikassa luullakseni myös paljon. Olen paennut ristiinnaulitsemista! Siksihän puhun sinulle, Aleksei, että sinä yksin kykenet tämän ymmärtämään eikä kukaan muu, toisista tämä on tyhmyyksiä, hourailua, kaikki se, mitä minä olen puhunut sinulle hymnistä. Sanovat, että joko olen tullut hulluksi tai olen hölmö. Mutta minä en ole menettänyt järkeäni enkä ole hölmökään. Puheeni hymnistä ymmärtää myös Ivan, mutta hän ei vastaa siihen, on vaiti. Ei usko hymniin. Älä puhu, älä puhu: näenhän minä, miten sinä katsot: sinä olet jo ratkaissut! Älä ratkaise, säästä minua, minä en voi elää ilman Grušaa, odota tuomiota!
Mitja lopetti aivan kuin raivostuneena. Hän piteli molemmin käsin Aljošaa olkapäistä ja suorastaan upotti janoavat, tulehtuneet silmänsä hänen silmiinsä.
— Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? — sanoi hän kolmannen kerran rukoilevalla äänellä.
Aljoša kuunteli suuresti ihmetellen ja oli syvästi liikutettu.