— Sano minulle yksi asia, — lausui hän. — Onko Ivan hyvin innokas kehoittamaan, ja kuka ensiksi keksi tämän?
— Hän, hän sen keksi, hän kehoittelee! Hän ei ollenkaan ollut käynyt luonani, ja sitten hän yhtäkkiä tuli, viikko sitten, ja alkoi heti puhua tästä. Hirveästi hän yllyttää. Ei pyydä, vaan käskee. Hän on varma siitä, että minä tottelen, vaikka minä käänsin hänen katseltavakseen koko sydämeni aivan samoin kuin sinullekin ja puhuin hymnistä. Hän kertoi minulle, miten asia on järjestettävä, oli hankkinut kaikki tiedot, mutta tästä myöhemmin. Ihan hysteerisesti hän sitä tahtoo. Tärkein asia on rahat: kymmenentuhatta, sanoo, sinulle pakoa varten, ja kaksikymmentätuhatta Amerikkaa varten, kymmenellätuhannella, sanoo, me järjestämme suurenmoisesti paon.
— Ja kielsi kokonaan kertomasta minulle? — kysyi Aljoša.
— Kokonaan, kaikille ja ennen kaikkea sinulle: sinulle ei saisi kertoa missään tapauksessa! Pelkää varmaankin, että sinä rupeat omaksitunnokseni. Älä sano hänelle minun kertoneen. Uh, älä sano!
— Sinä olet oikeassa, — lausui Aljoša, — ei voi tehdä päätöstä, ennenkuin tuomio on julistettu. Tuomion langettua saat itse päättää; silloin löydät itsestäsi uuden ihmisen, ja hän päättää.
— Uuden ihmisen tai Bernardin, ja tämä päättää sitten Bernardin tavoin!
Sillä luullakseni minä itsekin olen halveksittava Bernard! — hymähti
Mitja katkerasti.
— Mutta tosiaankaanko, tosiaankaanko sinä, veljeni, et enää toivokaan voivasi osoittaa syyttömyyttäsi?
Mitja kohautti nytkähdyttäen olkapäitään ja heilutti kieltävästi päätään.
— Aljoša, ystäväni, sinun on aika lähteä! — alkoi hän yhtäkkiä kiiruhtaa. — Tarkastaja huutelee ulkona, hän tulee heti tänne. Meidän on myöhäistä, — täällä on huono järjestys. Syleile minua, pian, suutele, siunaa ristinmerkillä, ystäväni, siunaa huomista ristiäni varten…
He syleilivät ja suutelivat toisiaan.