— Mutta Ivan, — lausui äkkiä Mitja, — esitti karkaamista, mutta itsehän hän uskoo minun tappaneen!

Surumielinen hymy pusertui hänen huulilleen.

— Kysyitkö sinä häneltä, uskooko hän vai eikö? — kysyi Aljoša.

— En, en ole kysynyt. Tahdoin kysyä, mutta en voinut, ei riittänyt voimaa. Mutta samahan se on, minä näen silmistä. No, hyvästi!

He suutelivat vielä kerran kiireesti toisiaan, ja Aljoša oli jo menossa ulos, kun Mitja yhtäkkiä huusi hänet takaisin:

— Astu seisomaan eteeni, kas näin.

Ja hän tarttui taas lujasti molemmin käsin Aljošaa olkapäihin. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä aivan kalpeiksi, niin että huoneessa, joka oli melkein pimeä, sen saattoi kauhukseen huomata. Huulet vääristyivät, katse kiintyi terävästi Aljošaan.

— Aljoša, sano minulle täysi totuus niinkuin Herran Jumalamme edessä: uskotko sinä minun tappaneen, vai etkö usko? Sinä, sinä itse, uskotko vai etkö? Täysi totuus, älä valehtele! — huudahti hän hänelle raivoisasti.

Aljoša aivan kuin horjahti, ja hänen sydämensä läpi, hän tunsi sen, tunki ikäänkuin jotakin terävää.

— Anna olla, mitä sinä… — sopersi hän aivan kuin ymmällä.