Aljoša katseli häntä tarkasti koettaen ymmärtää häntä.
— Sekä itseänne että häntä, — lausui hän hiljaa.
— Niinpä niin, — sanoi Katerina Ivanovna painokkaasti ja ikäänkuin vihaisesti sekä punastui yhtäkkiä.
— Te ette tunne minua vielä, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi hän ankarasti, — enkä minä vielä itsekään tunne itseäni. Kenties te tahdotte polkea minut jalkojenne alle huomisen kuulustelun jälkeen.
— Te todistatte rehellisesti, — sanoi Aljoša, — muuta ei tarvitakaan.
— Nainen on usein epärehellinen, — sanoi Katerina Ivanovna hampaitaan kiristellen. — Vielä tunti sitten minä ajattelin, että minua peloittaa kajota tuohon petoon… niinkuin käärmeeseen… mutta eipä, pidän häntä yhä edelleen ihmisenä! Mutta onko hän murhannut? Hänkö on murhannut? — huudahti hän äkkiä hysteerisesti ja kääntyi nopeasti Ivan Fjodorovitšiin. Aljoša ymmärsi silmänräpäyksessä, että tämän saman kysymyksen hän oli jo tehnyt Ivan Fjodorovitšille kenties hetkistä ennen hänen tuloaan, eikä ensimmäisen kerran, vaan sadannen, ja että he lopulta olivat joutuneet riitaan.
— Minä olen Smerdjakovin luona… Sinä, sinä sait minut vakuutetuksi, että hän on isänmurhaaja. Minä uskoin vain sinua! — jatkoi hän yhä Ivan Fjodorovitšin puoleen kääntyneenä. Tämä naurahti väkinäisesti. Aljoša hätkähti kuultuaan tuon sinä. Hän ei voinut aavistaakaan tämmöisiä suhteita.
— No, riittää jo, — tokaisi Ivan. — Minä lähden. Tulen huomenna. — Ja hän kääntyi heti ympäri, meni ulos huoneesta ja kulki suoraan portaille. Katerina Ivanovna tarttui yhtäkkiä käskevin elein Aljošan molempiin käsiin.
— Menkää hänen jälkeensä! Saavuttakaa hänet! Älkää jättäkö häntä hetkeksikään yksin, — kuiskasi hän nopeasti. — Hän on mielenvikainen. Ettekö te tiedä, että hän on tullut mielenvikaiseksi? Hänessä on kuume, hermokuume! Lääkäri sanoi sen minulle, menkää, juoskaa hänen jäljestään…
Aljoša hypähti paikaltaan ja riensi Ivan Fjodorovitšin jälkeen. Tämä ei ollut ennättänyt vielä mennä viidenkymmenenkään askelen päähän.