— Ei, ei! — huusi yhtäkkiä ääni ylhäältä ovesta, joka samassa oli auennut. — Aleksei Fjodorovitš, tuletteko te hänen luotaan?
— Kyllä, minä olin hänen luonaan.
— Lähettikö hän sanomaan jotakin minulle? Tulkaa sisälle, Aljoša, ja te, Ivan Fjodorovitš kääntykää välttämättömästi, välttämättömästi takaisin. Kuu-let-te-ko!
Katjan ääni kaikui niin käskevänä, että Ivan Fjodorovitš silmänräpäyksen vitkasteltuaan päätti nousta taas Aljošan kanssa portaita ylös.
— Hän vakoili! — kuiskasi hän itsekseen vihaisesti, mutta Aljoša kuuli sen.
— Sallikaa minun pitää päällystakki ylläni, — sanoi Ivan Fjodorovitš astuessaan saliin. — Minä en istuudu. En jää pitemmäksi aikaa kuin yhdeksi minuutiksi.
— Istukaa, Aleksei Fjodorovitš, — lausui Katerina Ivanovna jääden seisomaan. Hän ei ollut paljoa muuttunut viime aikoina, mutta hänen tummista silmistään välähteli pahaa ennustava tuli. Aljoša muisti myöhemmin, että Katerina Ivanovna oli näyttänyt hänestä hyvin kauniilta tällä hetkellä.
— Mitä hän käski sanoa minulle?
— Vain yhden asian, — sanoi Aljoša katsoen häntä suoraan kasvoihin, — että te säästäisitte itseänne ettekä oikeudessa puhuisi mitään tuosta (hän hämmentyi hiukan)… mitä teidän kesken oli… aivan ensimmäisen tuttavuutenne aikana… siinä kaupungissa…
— Ahaa, tuosta kumarruksesta maahan ja noista rahoista! — tarttui puheeseen Katerina Ivanovna katkerasti naurahtaen. — Pelkääkö hän itsensä puolesta vai minun puolestani, — mitä? Hän sanoi, että minä säästäisin, — mutta ketä? Häntäkö vai itseäni? Puhukaa, Aleksei Fjodorovitš.