— Kuka hän? Minä en tiedä, kenestä sinä puhut, — sopersi Aljoša jo pelästyneenä.

— Ei, sinä tiedät… kuinka sinä muuten olisit… on mahdotonta, ettet sinä tietäisi…

Mutta yhtäkkiä hän aivan kuin hillitsi itsensä. Hän seisoi ja näytti miettivän jotakin. Omituinen nauru vääristi hänen huuliaan.

— Veli, — alkoi Aljoša taas värisevällä äänellä, — minä sanoin sinulle tämän siksi, että sinä uskot minun sanaani, minä tiedän sen. Minä sanoin sinulle koko elämäsi ajaksi tämän sanan: et sinä! Kuuletko, koko elämän ajaksi. Ja Jumala pani tämän minun sieluuni, että sanoisin sen sinulle, vaikka sinä siitä hetkestä alkaen koko ikäsi vihaisit minua…

Mutta Ivan Fjodorovitšin näytti onnistuneen jo täydelleen hillitä itsensä.

— Aleksei Fjodorovitš, — lausui hän kylmästi naurahtaen, — profeettoja ja kaatuvatautisia minä en siedä, varsinkaan en Jumalan lähettejä, sen te tiedätte erinomaisen hyvin. Tästä hetkestä alkaen katkaisen kaikki välit kanssanne ja luultavasti ainaiseksi. Pyydän teitä heti paikalla, tässä kadunkulmauksessa, jättämään minut. Ja tätä sivukatuahan te pääsette asuntoonnekin. Varokaa erikoisesti käymästä luonani tänään! Kuuletteko?

Hän kääntyi ympäri ja lähti varmoin askelin kulkemaan suoraan eteenpäin katsahtamatta enää taakseen.

— Veli, — huudahti Aljoša hänen jälkeensä, — jos sinulle tänään tapahtuu jotakin, niin ajattele ennen kaikkea minua!…

Mutta Ivan ei vastannut. Aljoša seisoi kadunristeyksessä lyhdyn luona siihen asti kuin Ivan kokonaan hävisi pimeään. Sitten hän kääntyi ja lähti hitaasti kulkemaan kotiinsa sivukatua pitkin. Hän ja Ivan Fjodorovitš asuivat eri paikoissa: ei kumpikaan heistä tahtonut asua Fjodor Pavlovitšin tyhjäksi jääneessä talossa. Aljoša oli vuokrannut kalustetun huoneen eräältä pikkuporvariperheeltä; Ivan Fjodorovitš taas asui jokseenkin kaukana hänestä ja oli vuokrannut tilavan sekä verraten upean asunnon erään varakkaan virkamiehenlesken taloon kuuluvasta sivurakennuksesta. Mutta häntä palveli koko sivurakennuksessa ainoastaan hyvin vanha, aivan kuuro ja ankaraa jäsenkolotusta poteva eukko, joka kävi makaamaan kello kuusi illalla ja nousi kello kuusi aamulla. Ivan Fjodorovitš oli näinä kahtena kuukautena tullut aivan omituisen vähän vaativaksi ja jäi hyvin mielellään aivan yksikseen. Sen huoneenkin, jossa hän asui, hän siisti itse, ja asuntonsa muissa huoneissa hän harvoin edes kävi. Tultuaan talonsa portaille ja jo tartuttuaan soittokellon kädensijaan hän pysähtyi. Hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan vihasta. Hän jätti yhtäkkiä soittokellon rauhaan, sylkäisi, käännähti takaisin ja lähti taas kiireesti kulkemaan aivan toiseen, päinvastaisella suunnalla olevaan päähän kaupunkia, parin virstan päähän asunnostaan, pienen pieneen, kallistuneeseen, hirsistä rakennettuun taloon, jossa astui Maria Kondratjevna, Fjodor Pavlovitšin entinen naapuri, joka oli käynyt Fjodor Pavlovitšin keittiössä lientä hakemassa ja jolle Smerdjakov silloin oli laulanut laulujaan sekä soittanut kitaraa. Entisen talonsa hän oli myynyt ja asusti nyt äitinsä kanssa mökin tapaisessa rakennuksessa, ja sairas, melkein kuoleva Smerdjakov oli aivan Fjodor Pavlovitšin kuolemasta saakka asunut heillä. Tämänpä luo Ivan Fjodorovitš nyt suuntasi kulkunsa erään äkillisen ja vastustamattoman ajatuksen johtamana.

6.