Ensimmäinen keskustelu Smerdjakovin kanssa

Ivan Fjodorovitš meni nyt jo kolmannen kerran Smerdjakovin luo sen jälkeen kuin oli palannut Moskovasta. Ensimmäisen kerran katastrofin jälkeen hän oli nähnyt Smerdjakovin ja puhunut tämän kanssa heti tulopäivänään, sitten käynyt hänen luonaan vielä kerran kahden viikon kuluttua. Mutta tämän toisen kerran jälkeen hän oli lakannut käymästä Smerdjakovin luona, niin että hän nyt ei ollut yli kuukauteen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä juuri mitään. Ivan Fjodorovitš oli palannut Moskovasta vasta viidentenä päivänä isänsä kuoleman jälkeen, niin että hän ei ollut nähnyt tätä ruumiina: hautajaiset olivat olleet hänen tulonsa edellisenä päivänä. Syynä Ivan Fjodorovitšin viivästykseen oli ollut se, että Aljoša, joka ei täsmälleen tietänyt hänen osoitettaan Moskovassa, oli, kun hänen oli lähetettävä sähkösanoma, turvautunut Katerina Ivanovnaan, mutta tämä, joka ei myöskään ollut täysin selvillä osoitteesta, oli lähettänyt sähkösanoman sisarelleen ja tädilleen otaksuen, että Ivan Fjodorovitš; heti Moskovaan saavuttuaan pistäytyy näitten luona. Mutta Ivan Fjodorovitš oli käynyt näitten luona vasta neljäntenä päivänä tulonsa jälkeen ja sähkösanoman saatuaan tietysti heti suin päin rientänyt kaupunkiimme. Täällä hän oli ensimmäiseksi tavannut Aljošan, mutta keskusteltuaan tämän kanssa hän oli ollut hyvin hämmästyksissään siitä, että tämä ei edes tahdokaan epäillä Mitjaa, vaan viittaa suorastaan siihen, että Smerdjakov on murhaaja, mikä oli aivan ristiriidassa muitten kaupungissamme vallitsevien mielipiteitten kanssa. Tavattuaan sen jälkeen poliisipäällikön ja prokuraattorin sekä saatuaan yksityiskohtaiset tiedot syytteestä ja vangitsemisesta hän oli vielä enemmän ihmetellyt Aljošaa ja saanut sen käsityksen, että tämän mielipide johtui ainoastaan äärimmäisiin asti kiihoittuneesta veljellisestä rakkaudesta ja säälistä Mitjaa kohtaan, jota Aljoša, kuten Ivan tiesi, suuresti rakasti. Asian puheena ollessa sanomme tässä kerta kaikkiaan vain pari sanaa Ivanin tunteista veli Dmitri Fjodorovitšia kohtaan: hän ei ollenkaan pitänyt Dmitri Fjodorovitšista ja tunsi tätä kohtaan enintään sääliä, mutta siihenkin sekaantui suurta halveksimista, joka lähenteli inhoa. Koko Mitja, jopa tämän ulkomuotokin, oli hänestä äärettömän vastenmielinen. Ivan paheksui Katerina Ivanovnan rakkautta Mitjaan. Syytteeseen pantua Mitjaa hän oli sentään käynyt tapaamassa heti samana päivänä kuin oli tullut kaupunkiin, mutta tämä käynti ei suinkaan ollut heikontanut hänen vakaumustaan, että Mitja oli syyllinen, vaan päinvastoin yhä vahvistanut sitä. Hän oli silloin nähnyt veljensä levottomana, sairaalloisen kiihtyneenä. Mitja oli puhunut paljon, mutta ollut hajamielinen ja hypännyt asiasta toiseen, puhunut hyvin jyrkässä äänilajissa, syyttänyt Smerdjakovia ja ollut hyvin sekava. Kaikkein enimmän hän oli puhunut niistä kolmestatuhannesta, jotka vainaja oli häneltä »varastanut». »Rahat ovat minun, ne olivat minun», oli Mitja vakuuttanut; »jos minä olisinkin ne varastanut, niin olisin tehnyt oikein:». Niitä todistuskappaleita, jotka osoittivat hänet syylliseksi, hän ei juuri ollenkaan ollut kieltänyt, ja jos hän tosiasioista puhuessaan selittikin näitä omaksi edukseen, niin senkin hän teki sangen sotkuisesti ja järjettömästi eikä näyttänyt edes haluavan valaista syyttömyyttään Ivanille tai muille, päinvastoin hän oli äkäinen, ei kiinnittänyt huomiota syytteisiin, haukkui ja oli kiivastunut. Grigorin todistukselle, että ovi oli ollut auki, oli hän vain halveksivasti nauranut ja vakuuttanut, että sen oli »piru avannut». Mutta mitään täsmällisiä selityksiä tämän tosiasian johdosta hän ei ollut voinut esittää. Olipa hän ennättänyt tämän ensimmäisen tapaamisen aikana loukatakin Ivan Fjodorovitšia sanomalla tälle jyrkästi, ettei ole niiden asia epäillä ja kuulustella häntä, jotka itse vakuuttavat, että »kaikki on luvallista». Yleensä hän oli sillä kertaa ollut hyvin epäystävällinen Ivan Fjodorovitšia kohtaan. Kohta Mitjan kanssa puhuttuaan Ivan Fjodorovitš olikin sitten mennyt Smerdjakovin luo.

Jo rautatievaunussa Moskovasta kiitäessään hän oli kaiken aikaa ajatellut Smerdjakovia ja viimeistä keskusteluaan tämän kanssa lähtöpäivänsä edellisenä iltana. Moni seikka ahdisti hänen mieltään, moni seikka näytti epäilyttävältä. Esittäessään tutkintatuomarille sen, mitä tiesi asiasta, Ivan Fjodorovitš oli toistaiseksi jättänyt kertomatta tuon keskustelun. Hän oli lykännyt kaikki siihen asti kunnes tapaisi Smerdjakovin. Tämä oli siihen aikaan kaupungin sairaalassa. Tohtori Herzenstube ja lääkäri Varvinski, jonka Ivan Fjodorovitš tapasi sairaalassa, vastasivat Ivan Fjodorovitšin itsepintaisiin kysymyksiin varmasti, että Smerdjakovilla ehdottomasti on kaatuvatauti, vieläpä olivat ihmeissäänkin kysymyksestä: »Eikö hän teeskennellyt sairautta katastrofipäivänä?» He antoivat hänen ymmärtää, että tämä taudinkohtaus oli tavallista ankarampikin, jatkui ja uudistui muutaman päivän aikana, niin että potilaan henki ehdottomasti oli ollut vaarassa, ja että vasta nyt, kun oli käytetty asianmukaisia keinoja, saattoi varmasti sanoa, että sairas jää eloon, vaikkakin on hyvin mahdollista (lisäsi tohtori Herzenstube), että hänen järkensä on osittain heikentynyt, »jollei koko elämän ajaksi, niin kuitenkin jokseenkin pitkäksi aikaa.» Ivanin kärsimättömään tiedusteluun, että »hän siis on nyt hullu?» oli vastattu, että »sanan varsinaisessa merkityksessä ei asian laita vielä ole niin, mutta eräitä poikkeuksia normaalisesta tilasta on havaittavissa.» Ivan Fjodorovitš päätti itse ottaa selville, mitä nuo epänormaalisuudet olivat. Sairashuoneessa hänet päästettiin heti tapaamaan Smerdjakovia. Smerdjakov oli eri huoneessa ja loikoi makuulavitsalla. Hänen vieressään oli toinenkin makuulavitsa, jolla makasi eräs kaupungin pikkuporvareita hyvin heikossa tilassa, aivan turvonneena vesitaudista ja ilmeisesti valmiina kuolemaan huomenna tai ylihuomenna; hän ei voinut haitata keskustelua. Smerdjakov irvisti epäluuloisesti, kun näki Ivan Fjodorovitšin, ja näytti ensihetkellä muuttuvan araksi. Semmoisen vaikutelman sai ainakin Ivan Fjodorovitš. Mutta tätä kesti vain hetkisen, päinvastoin Smerdjakov koko muun ajan melkein hämmästytti häntä levollisuudellaan. Heti luotuaan ensimmäisen silmäyksen häneen oli Ivan Fjodorovitš tullut täysin vakuutetuksi, että Smerdjakov oli hyvin sairas; hän oli hyvin heikko, puhui hitaasti ja tuntui vaivoin voivan liikuttaa kieltään, oli kovin laihtunut ja tullut keltaiseksi. Koko parikymmentä minuuttia kestäneen tapaamisen ajan hän valitti päätään kivistävän ja kaikkia jäseniään kolottavan. Hänen kuiva kuohilaannaamansa oli muuttunut omituisen pieneksi, ohimohiukset olivat pörhistetyt, hiustöyhdön sijalla oli vain ohut hiustupsu. Mutta siristetty ja ikäänkuin jotakin vihjaileva vasen silmä ilmaisi, että siinä oli entinen Smerdjakov. »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä keskustella», muistui heti Ivan Fjodorovitšin mieleen. Hän istuutui vuoteen jalkopäähän tuolille. Smerdjakov liikahdutti kipua tuntien koko ruumistaan vuoteella, mutta oli vaiti eikä näyttänyt enää erikoisen uteliaaltakaan.

— Voitko sinä puhua kanssani? — kysyi Ivan Fjodorovitš. —

Minä en uuvuta sinua liikaa.

— Voin varsin hyvin, — sopersi Smerdjakov heikolla äänellä.

— Onko siitä kauan, kun suvaitsitte saapua? — lisäsi hän alentuvasti ikäänkuin rohkaistakseen hämillään olevaa vierasta.

— Tulin vasta tänään… Teidän täällä keittämäänne puuroa pistelemään poskeeni.

Smerdjakov huokasi.

— Mitä sinä huokailet, sinähän tiesit? — sanoa tokaisi Ivan Fjodorovitš suoraan.