Smerdjakov oli vakavasti vaiti.
— Mikäpä sitä oli tietäessä? Asia oli selvä edeltäpäin. Mutta kuinka saattoi tietää, että he sitä sillä tavoin hoitelevat?
— Mitä hoitelevat? Älä sinä luikertele! Sinähän itse ennustit saavasi kaatuvataudin kohtauksen heti, kun menet kellariin? Suoraan kellariin viittasitkin.
— Oletteko te sen jo kertonut kuulustelussa? — uteli Smerdjakov levollisesti.
Ivan Fjodorovitš suuttui yhtäkkiä.
— En, en ole vielä kertonut, mutta kerron sen ehdottomasti. Sinun pitää, mies, selittää minulle nyt monta asiaa, ja tiedä, ystäväiseni, että minä en anna leikkiä kanssani!
— Miksi minä sitten leikkisin sellaista leikkiä, kun koko minun turvani on yksinomaan teissä niinkuin Herrassa Jumalassa! — lausui Smerdjakov edelleen yhtä rauhallisesti ja vain hetkiseksi sulkien silmänsä.
— Ensiksikin, — alkoi Ivan Fjodorovitš taas puhua, — minä tiedän, että kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa. Minä olen ottanut selkoa, älä sinä kiemurtele. Päivää ja hetkeä ei voi edeltäpäin sanoa. Kuinka sitten sinä sanoit minulle silloin edeltäpäin sekä päivän että hetken ja puhuit vielä kellaristakin? Kuinka sinä saatoit edeltäkäsin tietää, että putoat juuri tuohon kellariin kohtauksen tullen, jos sinä et tahallasi teeskennellyt taudinkohtausta?
— Kellarissa oli muutenkin käytävä, vieläpä useita kertoja päivässä, — sanoi Smerdjakov hitaasti ja kiirehtimättä. — Aivan samoin minä kuukausi takaperin lensin alas ullakolta. Se on kyllä ihan niin, että kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa päivän ja hetken suhteen, mutta aavistuksia voi aina olla.
— Mutta sinähän ennustit päivän ja hetken!