— Jos olin hyvilläni, — lausui hän vähän läähättäen, — niin ainoastaan siitä, että te olitte suostunut menemään Tšermašnjaan ettekä ollut menossa Moskovaan. Sillä sehän on kuitenkin lähempänä, mutta en minä niitä sanoja silloin lausunut teille kehumiseksi, vaan moitteeksi. Sitä te ette käsittänyt.
— Mitenkä moitteeksi!
— Sen tähden, että te, vaikka aavistatte sellaista onnettomuutta, jätätte isänne ettekä tahdo suojella meitä, sillä minua saatettiin aina ruveta syyttämään noiden kolmentuhannen varastamisesta.
— Piru sinut vieköön! — kirosi Ivan taas. — Odotahan: sinä olet siis kertonut merkeistä, noista koputuksista, myöskin prokuraattorille?
— Olen kertonut kaikki asiat niinkuin ne ovat.
Ivan Fjodorovitš hämmästyi taas mielessään.
— Jos minä silloin jotakin ajattelin, — alkoi hän taas, — niin ainoastaan jotakin katalaa tekoa sinun puoleltasi. Dmitri saattoi tehdä murhan, mutta että hän varastaisi, — sitä en silloin uskonut… Mutta sinun puoleltasi saatoin odottaa mitä kataluutta tahansa. Itsehän sinä sanoit minulle osaavasi teeskennellä kaatuvatautiakin. Miksi sinä sen sanoit?
— Ainoastaan vilpittömyydessäni. Enkä minä koskaan elämässäni ole tahallani teeskennellyt kaatuvatautia, vaan sanoin sen muuten vain, kerskaillakseni teille. Se oli vain typeryyttä. Minä pidin teistä silloin hyvin paljon ja olin teille tuttavallinen.
— Veljeni syyttää suoraan sinua sanoen sinun murhanneen ja varastaneen.
— Mitäpä muutakaan mahdollisuutta heillä on? — tokaisi Smerdjakov katkerasti. — Ja kuka heitä uskoo, kun on kaikki nuo todistuskappaleet? Oven näkivät Grigori Vasiljevitš avoimena; mitä siis näin ollen voi väittää. Mutta mitäpä, Jumala heidän kanssaan! He vapisevat ja koettavat pelastaa itsensä…