Hän oli hiljaa ja vaiti ja lisäsi yhtäkkiä aivan kuin harkiten:
— Se on taas sitä samaa: he tahtovat työntää syyn minun niskaani, että se muka on minun kätteni työtä, — minä olen jo kuullut sen, — mutta otetaanpa vaikka tuo, että minä osaan mainiosti teeskennellä kaatuvatautia: olisinko minä sitten sanonut teille edeltäpäin osaavani teeskennellä, jos minulla silloin todellakin olisi ollut sellaisia aikeita teidän isänne suhteen? Jos minä jo olin aikonut tehdä sellaisen murhan, niin voiko olla niin hölmö, että ennakolta sanoo niin raskauttavan todistuksen itseään vastaan, vieläpä omalle pojalle, hyväinen aika?! Näyttääkö se todenmukaiselta? Ei semmoista voi olla, vaan aivan päinvastoin, ei kerrassaan milloinkaan. Tätä meidän keskusteluamme nyt ei kuule kukaan paitsi tuo Sallimus, ja jos te ilmoittaisitte prokuraattorille ja Nikolai Parfenovitšille, niin sillä juuri voisitte lopulta minua suojella: sillä mikä pahantekijä se on, kun ennakolta on niin vilpitön? Sen kaikki ymmärtävät varsin hyvin.
— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten paikaltaan hämmästyneenä Smerdjakovin viimeisestä todistelusta ja lopettaen keskustelun, — minä en ollenkaan epäile sinua ja minusta on naurettavaakin sinua syyttää… päinvastoin olen sinulle kiitollinen siitä, että rauhoitit minut. Minä lähden nyt, mutta pistäydyn täällä taas. Hyvästi siihen asti, tule terveeksi. Etkö tarvitse jotakin?
— Olen hyvin kiitollinen. Marfa Ignatjevna ei ole unohtanut minua ja auttaa kaikin tavoin, jos jotakin tarvitsen, yhtä hyväsydämisenä kuin ennenkin. Joka päivä käyvät hyvät ihmiset katsomassa.
— Näkemiin. Muuten siitä, että sinä osaat teeskennellä, minä en kerro… ja neuvon sinuakin olemaan siitä kertomatta, — lausui Ivan yhtäkkiä jostakin syystä.
— Ymmärrän varsin hyvin. Ja jos te ette kuulustelussa kerro tätä, niin minäkään en ilmaise kaikkea meidän keskustelustamme kanssanne silloin portilla…
Nyt tapahtui niin, että Ivan Fjodorovitš lähti yhtäkkiä huoneesta ja kuljettuaan ainoastaan kymmenkunta askelta käytävässä äkkiä tunsi, että Smerdjakovin viimeisessä lauseessa oli jokin loukkaava ajatus. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta tuo ajatus oli vain välähtänyt mielessä, ja lausuen: »tyhmyyksiä!» hän poistui nopeasti sairashuoneesta. Pääasia oli, että hän tunsi todellakin rauhoittuneensa ja nimenomaan sen seikan johdosta, että syyllinen ei ollut Smerdjakov, vaan hänen veljensä Mitja, vaikka olisi luullut olevan päinvastoin. Miksi asia oli niin, — sitä hän ei tahtonut ruveta tutkistelemaan, olipa hänestä vastenmielistäkin penkoa tunteitaan. Oli kuin hän mahdollisimman pian olisi tahtonut jotakin unohtaa. Sitten muutamien seuraavien päivien kuluessa hän oli tullut täysin vakuutetuksi Mitjan syyllisyydestä, kun oli tutustunut tarkemmin ja perusteellisemmin kaikkiin todistuskappaleisiin, jotka puhuivat tätä vastaan. Oli aivan vähäpätöisten henkilöitten antamia todistuksia, mutta ne olivat miltei järkyttäviä, kuten esimerkiksi Fenjan ja tämän äidin todistukset. Perhotinista, ravintolasta, Plotnikovien puodista, Mokrojessa olleista todistajista puhumattakaan. Pääasia oli, että kaikki yksityiskohdat puhuivat Mitjaa vastaan. Kertomus salaperäisistä »koputuksista» hämmästytti tutkintatuomaria ja prokuraattoria melkein yhtä paljon kuin Grigorin todistus, että ovi oli ollut auki. Grigorin vaimo Marfa Ignatjevna vastasi Ivan Fjodorovitšin kyselyyn suoraan, että Smerdjakov oli maannut koko yön heillä väliseinän takana, »ei ollut kolmea askeltakaan hänen ja meidän vuoteemme väliä», ja vaikka Marfa Ignatjevna itse olikin nukkunut sikeästi, niin hän oli useita kertoja herännyt Smerdjakovin vaikerointiin: »hän vaikeroi koko ajan, vaikeroi lakkaamatta». Puhuttuaan Herzenstuben kanssa ja ilmoitettuaan epäilevänsä, tokko Smerdjakov ollenkaan oli mielenvikainen, sillä hänestä näytti Smerdjakovia vaivaavan ainoastaan heikkous, Ivan sai ukon vain hiukan hymyilemään. »Tiedättekö sitten, mitä hän nyt erikoisesti harrastaa?» kysyi lääkäri Ivan Fjodorovitšilta. »Hän pänttää päähänsä ranskalaisia sanoja; hänellä on tyynynsä alla vihko, johon joku on kirjoittanut ranskalaisia sanoja venäläisillä kirjaimilla, hehehee!» Ivan Fjodorovitš lakkasi lopulta kokonaan epäilemästä. Veljeänsä Dmitriä hän ei enää voinut ajatellakaan tuntematta inhoa. Yksi seikka sentään tuntui kummalliselta: että Aljoša itsepintaisesti yhä edelleen oli sitä mieltä, että murhaaja ei ollut Dmitri, vaan »kaiken todennäköisyyden mukaan» Smerdjakov. Ivan oli aina tuntenut pitävänsä Aljošan mielipidettä arvossa, ja siksi hän nyt ihmetteli Aljošaa. Omituista oli sekin, että Aljoša ei pyrkinyt puhumaan hänen kanssaan Mitjasta eikä koskaan itse aloittanut keskustelua hänestä, vaan ainoastaan vastaili Ivanin kysymyksiin. Tämän oli Ivan Fjodorovitš myös tarkoin pannut merkille. Muuten hänen mieltään kiinnitti tähän aikaan suuresti eräs aivan asiaan kuulumaton seikka: tultuaan Moskovasta hän oli jo ensimmäisenä päivänä kokonaan ja peruuttamattomasti antautunut sen hehkuvan ja järjettömän intohimon valtaan, jota hän tunsi Katerina Ivanovnaa kohtaan. Tässä ei ole syytä ryhtyä kertomaan tuosta Ivan Fjodorovitšin uudesta intohimosta, joka sitten löi leimansa koko hänen elämäänsä: tämä kaikki voisi olla pääjuonena aivan toisessa kertomuksessa, toisessa romaanissa, josta en tiedä, ryhdynkö koskaan sitä kirjoittamaan. Mutta en voi nyt tässä kuitenkaan olla mainitsematta sitä, että kun Ivan Fjodorovitš mennessään, kuten olen jo kertonut, yöllä Aljošan kanssa pois Katerina Ivanovnan luota sanoi Aljošalle: »Minä en välitä hänestä», — niin hän sillä hetkellä valehteli hirveästi: hän rakasti mielettömästi Katerina Ivanovnaa, vaikka totta oli sekin, että hän joinakin hetkinä vihasi tätä siinä määrin, että olisi voinut vaikka tappaa hänet. Tässä yhtyi monta syytä: aivan järkytettynä Mitjaa kohdanneesta asiasta Katerina Ivanovna lyöttäytyi hänen luokseen palanneeseen Ivan Fjodorovitšiin kuin jonkinlaiseen pelastajaansa. Hänen tunteitaan oli loukattu, häntä oli halvennettu. Mutta nyt ilmestyi taas mies, joka oli ennenkin häntä niin paljon rakastanut, — oi, hän tiesi sen varsin hyvin, — ja jonka älyä ja sydäntä hän aina oli pitänyt niin suuressa arvossa. Mutta ankara tyttö ei antautunut kokonaan uhriksi, huolimatta häneen rakastuneen Ivanin toiveitten koko karamazovilaisesta hillittömyydestä ja kaikesta Ivanin hurmautumisesta häneen. Samaan aikaan tyttöä kuitenkin yhtä mittaa kiusasi katumus siitä, ettei hän ollut uskollinen Mitjalle, ja ankaran riidan hetkinä Ivanin kanssa (ja näitä hetkiä oli monta) hän suoraan lausui tämän julki Ivanille. Tätä juuri Ivan olikin Aljošan kanssa puhuessaan nimittänyt »valheeksi valheen päällä». Siinä tietysti todella olikin paljon valhetta, ja tämä kaikkein enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia… mutta kaikesta tästä myöhemmin. Sanalla sanoen, hän oli joksikin aikaa miltei unohtanut Smerdjakovin. Ja kuitenkin kahden viikon kuluttua hänen ensimmäisestä käynnistään tämän luona alkoivat häntä taas kiusata samat omituiset ajatukset kuin ennenkin. Riittää, kun sanomme, että hän alkoi myötäänsä kysellä itseltään: miksi hän silloin, ollessaan viimeistä yötä Fjodor Pavlovitšin talossa ennen lähtöään, oli hiipinyt hiljaa kuin varas portaille ja kuunnellut, mitä isä alhaalla tekee? Miksi hän muisteli tätä inhoten, miksi hänen mielensä seuraavana aamuna matkalla yhtäkkiä oli tullut niin surulliseksi ja miksi hän Moskovaan tultaessa oli sanonut itselleen: »Minä olen roisto!» Ja nyt hän kerran tuli ajatelleeksi, että kaikkien näitten kiusallisten ajatusten tähden hän kenties on valmis unohtamaan Katerina Ivanovnankin, niin voimakkaasti ne yhtäkkiä taas saivat hänet valtaansa! Juuri kun hän tätä ajatteli, hän kohtasi Aljošan kadulla. Hän pysähdytti heti hänet ja kysyi häneltä yhtäkkiä:
— Muistatko sinä, kun päivällisen jälkeen Dmitri syöksyi taloon ja löi isää ja minä sitten sanoin sinulle pihalla, että pidätän itselleni »toivomisen oikeuden», — sano, luulitko sinä silloin minun toivovan isän kuolemaa vai etkö?
— Luulin, — vastasi Aljoša hiljaa.
— Niin se muuten olikin, ei siinä ollut mitään arvaamista. Mutta luulitko sinä silloin sitäkin, että minä nimenomaan toivoin, jotta »toinen inhoittava olento söisi toisen», eli että juuri Dmitri tappaisi isän, vieläpä niin pian kuin suinkin… ja että minä itsekään en ollut haluton myötävaikuttamaan?