Aljoša kalpeni hiukan ja katsoi ääneti veljeään silmiin.
— Puhu toki! — huudahti Ivan. — Minä haluan kaikin voimin tietää, mitä sinä silloin ajattelit. Minun pitää saada tietää totuus, totuus!
Hän veti raskaasti henkeä katsoen jo etukäteen vihamielisesti Aljošaan.
— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin silloin sitäkin, — kuiskasi
Aljoša ja vaikeni lisäämättä mitään »lieventävää asianhaaraa».
— Kiitos! — tokaisi Ivan ja lähti kiireesti matkaansa jättäen Aljošan. Siitä asti Aljoša huomasi, että veli Ivan alkoi omituisen jyrkästi loitota hänestä eikä näyttänyt hänestä pitävän, niin että hän itsekin lakkasi sitten käymästä tämän luona. Mutta sillä hetkellä, heti tämän kohtaamisen jälkeen, Ivan Fjodorovitš kotiinsa poikkeamatta lähti yhtäkkiä taas Smerdjakovin luo.
7.
Toinen käynti Smerdjakovin luona
Smerdjakov oli tähän aikaan päässyt sairashuoneesta. Ivan Fjodorovitš tiesi hänen uuden asuntonsa: juuri tuossa kallellaan olevassa, pienessä hirsimökissä, jossa oli kaksi eteisen erottamaa huonetta. Toisessa tuvassa asui Maria Kondratjevna äitinsä kanssa ja toisessa Smerdjakov yksinään. Jumala tiennee mistä syystä hän oli joutunut asumaan heidän luokseen: elikö hän siellä ilmaiseksi vaiko maksusta? Myöhemmin arveltiin, että hän oli asettunut heidän luokseen asumaan Maria Kondratjevnan sulhasena ja eli aluksi ilmaiseksi. Sekä äiti että tytär pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja henkilönä, joka oli heidän yläpuolellaan. Kolkutettuaan Ivan Fjodorovitš astui eteiseen ja meni Maria Kondratjevnan osoituksen mukaan suoraan vasemmalle »siistiin tupaan», jossa Smerdjakov asui. Tässä huoneessa oli kaakeliuuni, ja se oli hyvin kuumaksi lämmitetty. Seiniä koristivat siniset seinäpaperit, tosin aivan repaleiset, ja raoissa niitten alla kihisi torakoita ja russakoita kauheat määrät, niin että kuului yhtämittaista kuhinaa. Kalustus oli kurjaa: kaksi penkkiä kummankin seinän vierustalla ja kaksi tuolia pöydän luona. Vaikka pöytä olikin paljasta puuta, niin sitä kuitenkin peitti ruusunpunaisilla kuvioilla koristettu liina. Kahdella pienellä ikkunalla oli kummallakin ruukku, jossa oli pelargoni. Nurkassa oli pyhimyskuvainkaappi kuvineen. Pöydällä seisoi pieni, pahoin kolhiintunut vaskinen teekeitin ja tarjotin, jolla oli kaksi kuppia. Mutta teen oli Smerdjakov jo juonut ja teekeitin oli sammunut… Hän itse istui pöydän takana lavitsalla ja katseli vihkoon sekä piirteli jotakin kynällä. Mustepullo oli siinä vieressä ja samoin valurautainen matala kynttilänjalka, jossa oli steariinikynttilä. Ivan Fjodorovitš päätteli heti Smerdjakovin kasvoista, että tämä oli täydelleen parantunut taudistaan. Hänen kasvonsa olivat terveemmän väriset ja lihavammat, hiustöyhtö painettu alas, ohimohiukset voidellut. Yllään hänellä oli kirjava, vanulla sisutettu viitta, joka kuitenkin oli hyvin kulunut ja melko risainen. Hänen nenällään oli silmälasit, joita Ivan Fjodorovitš ei ennen ollut hänellä nähnyt. Tämä aivan vähäpätöinen seikka yhtäkkiä ikäänkuin teki kaksinkertaiseksi Ivan Fjodorovitšin suuttumuksen: »Tuommoinen elukka, mutta silmälasit on nenällä!» Smerdjakov kohotti hitaasti päänsä ja katsoi kiinteästi silmälasien läpi tulijaan: sitten hän otti hiljaa lasit silmiltään ja nousi lavitsalta, mutta ei ollenkaan kunnioittavasti, vaan ikäänkuin laiskastikin, ainoastaan noudattaakseen kaikkein välttämättömintä kohteliaisuutta, jota ilman ei juuri voi tulla toimeen. Kaikki tämä välähti nopeasti Ivanin silmissä, ja hän huomasi sen kaiken heti, ja varsinkin — Smerdjakovin katseen, joka oli ehdottomasti vihamielinen, tyly ja kopeakin: »Mitä, mukamas, maleksit, puhuttiinhan silloin kaikki selväksi, miksi olet taas tullut?» Ivan Fjodorovitš jaksoi vaivoin hillitä itsensä.
— Kuuma sinulla on täällä, — sanoi hän vielä seisoen ja avasi päällystakkinsa.
— Riisukaa pois, — salli Smerdjakov.