Smerdjakov oli vaiti ja katseli yhä Ivan Fjodorovitšia yhtä julkein katsein.
— Sano, senkin löyhkäävä lurjus, mitä on »jostakin muustakin?» — karjaisi Ivan.
— Tuolla »jollakin muulla» minä sillä hetkellä tarkoitin, että te kenties itsekin suuresti toivoitte silloin isänne kuolemaa.
Ivan Fjodorovitš hypähti pystyyn ja iski kaikin voimin nyrkillään häntä olkapäähän, niin että hän horjahti seinää vastaan. Silmänräpäyksessä Smerdjakovin kasvot kostuivat kokonaan kyynelistä. Lausuen: »On häpeä, herra, lyödä heikkoa miestä!» hän yhtäkkiä peitti silmänsä siniruutuisella pumpulisella nenäliinallaan, joka oli täyteen niistetty, ja alkoi hiljaa itkeä ja kyynelehtiä. Kului noin minuutti.
— Riittää! Lakkaa! — sanoi viimein Ivan Fjodorovitš käskevästi ja istuutui taas tuolille. — Älä pane minun kärsivällisyyttäni liian kovalle koetukselle!
Smerdjakov otti rievun silmiltään. Jokainen piirre hänen ryppyisissä kasvoissaan kuvasti hänen äsken juuri kärsimäänsä loukkausta.
— Sinä ajattelit siis silloin, lurjus, että minä yksissä tuumin Dmitrin kanssa tahdoin tappaa isän?
— Teidän silloisia ajatuksianne minä en tietänyt, — lausui Smerdjakov loukkaantuneena, — ja siksi minä teidät silloin pysähdytinkin mennessänne sisälle portista, jotta olisin teitä juuri tässä kohdin tutkinut.
— Mitä tutkinut? Mitä?
— Nimenomaan juuri tuota asianhaaraa, tahdotteko te vai ettekö tahdo, että isänne mahdollisimman pian tapetaan.