Aivan kuin nyt vasta hoksaten asian Ivan Fjodorovitš riuhtaisi päällystakin yltään ja heitti sen tuoliltaan nousematta penkille.
— Puhu toki, ole niin hyvä, puhu!
Hän oli tullut hiljaiseksi. Hän odotti varmana siitä, että Smerdjakov nyt sanoo kaiken.
— Siitäkö, miten sen tein? — huokasi Smerdjakov. — Tein mitä luonnollisimmalla tavalla, noitten teidän sanojenne johdosta…
— Minun sanoistani puhumme myöhemmin, — keskeytti taas Ivan, mutta ei enää huutaen kuten aikaisemmin, vaan lausuen sanat lujasti ja näyttäen kokonaan hillitsevän itsensä. — Kerro vain seikkaperäisesti, miten sinä sen teit. Kaikki järjestyksessä. Älä unohda mitään. Yksityiskohdat ovat pääasia, yksityiskohdat. Pyydän.
— Te matkustitte pois, minä putosin silloin kellariin…
— Oliko se kaatuvatautia vai teeskentelitkö?
— Tietysti teeskentelin. Kaikki oli teeskenneltyä. Portaita menin levollisesti alas, ihan pohjalle asti, ja kävin levollisesti pitkälleni ja heti pitkälleni käytyäni aloin parkua. Ja kiemurtelin koko ajan, kun minua kannettiin ulos.
— Seis! Teeskentelitkö sitten myöhemminkin koko ajan, sairaalassakin?
— En suinkaan. Seuraavana päivänä, aamuyöstä, jo ennen sairashuoneeseen joutumistani, tuli oikea taudinkohtaus ja niin ankara, että semmoista ei ole ollut moneen vuoteen. Kaksi päivää olin aivan tiedoton.