— Kaikki ne ovat tässä, kaikki kolmetuhatta, tarpeetonta laskeakin. Ottakaa, — kehoitti hän Ivania nyökäyttäen päätään rahoja kohti. Ivan vaipui tuolille. Hän oli kalmankalpea.
— Sinä pelästytit minut… tuolla sukalla… — lausui hän omituisesti hymyillen.
— Ettekö te todellakaan, ettekö todellakaan ole tähän asti tietänyt? — kysyi Smerdjakov vielä kerran.
— En, en ole tietänyt. Minä luulin koko ajan, että se oli Dmitri.
Veljeni! Veljeni! Ah! — Hän tarttui yhtäkkiä molemmin käsin päähänsä. —
Kuule: tapoitko sinä yksinäsi? Ilman veljeäni vai veljeni kanssa?
— Ainoastaan yhdessä teidän kanssanne; yhdessä teidän kanssanne tapoin, mutta Dmitri Fjodorovitš ovat aivan syytön.
— Hyvä on, hyvä on… Minusta puhutaan myöhemmin. Miksi minä yhä näin vapisen… En saa sanaa sanotuksi.
— Silloin olitte kaiken aikaa niin rohkea, »kaikki on luvallista» muka, sanoitte, mutta kas, miten nyt olette pelästynyt! — leperteli Smerdjakov ihmeissään. — Ettekö tahdo limonadia, minä käsken heti tuomaan. Se voi olla hyvin virkistävää. Täytyy vain ensin panna nämä piiloon.
Ja hän nyökäytti taas päätään rahatukkuja kohti. Hän aikoi nousta mennäkseen huutamaan ovelta Maria Kondratjevnaa, jotta tämä laittaisi ja toisi limonadia, mutta etsiessään sopivaa kappaletta, millä peittäisi rahat, ettei tulija niitä näkisi, hän veti ensin esille nenäliinan, mutta kun se taaskin näkyi olevan täyteen niistetty, niin hän otti pöydältä sen ainoan paksun, keltaisen kirjan, jonka Ivan sisään tullessaan oli pöydällä nähnyt, ja pani sen rahojen peitteeksi. Kirjan nimi oli: Pyhän isämme Iisakki Sirinin sanoja. Ivan Fjodorovitš ennätti koneellisesti lukea kirjan nimen.
— Minä en tahdo limonadia, — sanoi hän. — Minusta tulee myöhemmin puhe.
Istuudu ja puhu: miten sinä teit sen? Sano kaikki…
— Ottaisitte edes päällystakin yltänne, muuten teille tulee liian kuuma.