— Tuo kolmas on — Jumala, se sama Sallimus, se on nyt vierellämme, mutta älkää te häntä etsikö, ette löydä.
— Sinä valehtelit, että olet murhannut! — karjaisi Ivan raivoisasti. — Joko sinä olet hullu tahi sinä ärsyttelet minua niinkuin viime kerrallakin!
Smerdjakov katseli häntä tutkivasti kuten äskenkin ollenkaan pelästymättä. Vieläkään hän ei mitenkään voinut voittaa epäluuloisuuttaan, yhä vielä hänestä näytti, että Ivan »tietää kaiken» ja vain teeskentelee, jotta voisi »suoraan vasten silmiä työntää syyn yksistään hänen päällensä».
— Odottakaa, — lausui hän viimein heikolla äänellä, vetäisi äkkiä esille pöydän alta vasemman jalkansa ja alkoi kääriä siitä ylös housun lahjetta. Jalassa oli pitkä, valkoinen sukka ja tohveli. Kiirehtimättä Smerdjakov otti pois sukkanauhan ja työnsi sormensa syvälle sukan sisään. Ivan Fjodorovitš katseli häntä ja alkoi yhtäkkiä suonenvedontapaisesti vavista pelästyksestä.
— Mielipuoli! — karjaisi hän ja hypähti nopeasti paikaltaan horjahtaen taaksepäin niin, että törmäsi seinään selällään ja näytti tarttuneen seinään kiinni kutistautuen mahdollisimman pieneksi. Mielettömän kauhun vallassa hän katseli Smerdjakovia. Hänen pelästyksestään vähääkään hämilleen joutumatta Smerdjakov yhä kaiveli sukkaansa koettaen sormillaan saada siitä jotakin kiinni ja ulos vedetyksi. Viimein hän tavoitti etsimänsä ja alkoi vetää. Ivan Fjodorovitš näki, että siinä oli joitakin papereita tai jokin paperitukku. Smerdjakov veti sen esille ja pani pöydälle.
— Tässä! — sanoi hän hiljaa.
— Mitä? — vastasi Ivan vavisten.
— Olkaa hyvä ja vilkaiskaa, — lausui Smerdjakov hiljaa.
Ivan astui pöydän luo, tarttui tukkuun ja alkoi avata sitä, mutta vetäisi äkkiä sormensa pois aivan kuin olisi koskettanut jotakin inhoittavaa, hirveätä matelijaeläintä.
— Teidän sormenne vapisevat yhä, niissä on suonenvetoa, — huomautti Smerdjakov ja kiersi itse kiirettä pitämättä paperin auki. Päällyksen sisässä oli kolme nippua sadan ruplan seteleitä.