— No, entäpä jos hän ei olisi tappanut, vaan ainoastaan pieksänyt?
— Jos hän ei olisi tappanut, niin minä en tietenkään olisi uskaltanut ottaa rahoja, ja asia olisi mennyt myttyyn. Mutta oli sellainenkin laskelma, että he pieksävät tunnottomaksi ja minä ennätän sill'aikaa ottaa ja sitten vakuutan Fjodor Pavlovitšille, ettei kukaan muu ole anastanut rahoja kuin Dmitri Fjodorovitš lyötyään heidät pökerryksiin.
— Seis… minä sekaannun. Siis kuitenkin Dmitri tappoi ja sinä vain otit rahat?
— Ei, eivät he tappaneet. Mitäs, minähän voisin teille nytkin sanoa, että he ovat murhaaja… mutta minä en tahdo nyt valehdella teille, sillä… sillä jos te tosiaankaan, kuten itse näen, ette ole tähän saakka mitään ymmärtänyt ettekä teeskennellyt edessäni työntääksenne ilmeisen syyllisyytenne minulle vasten silmiä, niin te kuitenkin olette syypää kaikkeen, sillä te tiesitte murhasta ja annoitte murhaamisen minun tehtäväkseni ja matkustitte itse pois tietäen kaiken. Sentähden tahdoinkin tänä iltana todistaa teille omin silmin nähtäväksenne, että päämurhaaja tässä kaikessa olette yksinomaan te, ja minä olen vain sivuhenkilö, vaikka minä tapoinkin. Mutta te olette lain mukaan juuri murhaaja itse!
— Minkä tähden, minkä tähden minä olen murhaaja? Voi hyvä Jumala, — ei Ivan lopulta voinut olla huudahtamatta ja unohti, että oli lykännyt itseään koskevat seikat keskustelun loppuun. — Onko se yhä tuo Tšermašnja? Seis, puhu, miksi sinä tarvitsit minun suostumukseni, jos kerran pidit Tšermašnjaa suostumuksen merkkinä? Kuinka sinä sen nyt selität?
— Vakuutettuna teidän suostumuksestanne minä olisin tietänyt, että te palattuanne ette nostaisi melua noista menetetyistä kolmestatuhannesta, jos viranomaiset jostakin syystä olisivat alkaneet epäillä minua Dmitri Fjodorovitšin asemesta tai Dmitri Fjodorovitšin rikostoveriksi; päinvastoin olisitte puolustanut minua toisia vastaan… Ja perinnön saatuanne olisitte voinut joskus myöhemminkin palkita minua kaiken elämänne aikana, sillä minun kauttanihan te kuitenkin tulitte saamaan perinnön, kun taas avioliitto Agrafena Aleksandrovnan kanssa olisi tehnyt sen, että olisitte saanut vain pyyhkiä suutanne.
— Ahaa! Aikomuksesi oli siis kiusata minua myöhemminkin, koko elämäni ajan! — sanoi Ivan hampaitaan kiristellen. — Entäpä jos minä silloin en olisikaan matkustanut pois, vaan ilmiantanut sinut?
— Mitä sitten olisitte voinut silloin ilmiantaa? Ettäkö minä kehoittelin teitä menemään Tšermašnjaan? Sehän on typeryyttä. Sitäpaitsi te olisitte keskustelumme jälkeen joko lähtenyt tai jäänyt: Jos olisitte jäänyt, niin silloin ei mitään olisi tapahtunutkaan, minä olisin tietänyt, ettette te sitä asiaa halua, enkä olisi ryhtynyt mihinkään. Jos taas lähditte, niin silloin saitte minut siis vakuutetuksi siitä, että te ette uskalla ilmiantaa minua oikeudelle ja annatte minulle anteeksi kolmetuhatta. Ettekä te voinut minua sitten ollenkaan vainota, sillä silloin minä olisin kertonut kaikki oikeudessa, nimittäin en sitä, että olin varastanut tai tappanut, — sitä en olisi sanonut, — vaan sen, että te itse yllytitte minua varastamaan ja tappamaan, mutta että minä en suostunut. Siksi minä silloin tarvitsinkin teidän suostumuksenne, jotta te ette voisi minua millään ahdistaa, sillä missä teillä oli todistuksia, mutta minä voin panna teidät tiukalle ilmoittamalle, miten te himoitsitte isänne kuolemaa, ja tässä on teille sana — yleisöstä olisivat kaikki sitä uskoneet ja teitä olisi kohdannut häpeä koko elämänne ajaksi.
— Himoitsinko, himoitsinko minä siis sitä, himoitsinko? — kiristeli taaskin hampaitaan Ivan.
— Epäilemättä te himoitsitte ja suostumuksellanne te silloin äänettömästi annoitte minulle luvan sen asian toimeenpanoon, — sanoi Smerdjakov katsoen lujasti Ivaniin. Hän oli hyvin heikko ja puhui hiljaa ja väsyneesti, mutta jokin sisäinen ja salainen into häntä kiihoitti; ilmeisesti hänellä oli jokin tarkoitus. Ivan aavisti sen.