Karamazovin veljekset II - Fyodor Dostoyevsky

— Jatka, — sanoi hän hänelle, — jatka kertomusta tuosta yöstä.

— Mitäpä siinä sitten oli! Minä makaan, ja minusta tuntuu, kuin herra olisi huudahtanut. Mutta Grigori Vasiljevitš olivat sitä ennen yhtäkkiä nousseet ja menneet ulos ja parkaisivat yhtäkkiä, mutta sitten oli kaikkialla hiljaista ja pimeätä. Minä makaan, odotan, sydän pamppailee, en jaksa sietää. Nousin viimein ja läksin, — näen vasemmalla heidän ikkunansa olevan avoinna puutarhaan, minä astuin vielä vasemmalle kuunnellakseni, ovatko he siellä elossa vai eivätkö, ja kuulen, että herra on rauhaton ja huokailee, on siis elossa. Äh, ajattelen! Menin ikkunan luo, huudahdin herralle: »Minä se täällä olen, nähkääs.» Mutta hän sanoo minulle: »Oli, oli, karkasi pois!» Dmitri Fjodorovitš olivat siis olleet. — »Hän tappoi Grigorin!» — »Missä?» kuiskaan hänelle. — »Tuolla nurkassa», hän osoittaa ja puhuu myös kuiskaten. — »Odottakaa», sanon. Menin nurkkaan etsimään ja seinän luona töksähdän Grigori Vasiljevitšiin, hän makaa maassa, verissään, tunnottomana. »Siis tosiaankin on käynyt Dmitri Fjodorovitš», lennähti heti päähäni, ja samassa minä päätin lopettaa koko jutun äkillisesti, koska Grigori Vasiljevitš, vaikka olisivatkin vielä elossa, eivät tajuttomana maaten voi mitään nähdä. Oli olemassa ainoastaan se vaara, että Marfa Ignatjevna yhtäkkiä herää. Minä tunsin sen sillä hetkellä, mutta halu sai minussa kokonaan vallan, tuskin henki kulki. Tulin taas ikkunan alle herran luo ja sanon: »Hän on täällä, tuli, Agrafena Aleksandrovna tuli, pyrkii sisälle.» Herra hätkähti ihan kuin pieni lapsi: »Missä täällä? Missä?» hän huokailee, mutta ei ota uskoakseen. »Tuolla», sanon, »hän seisoo, avatkaa!» Hän katsoo minua ikkunasta, uskoo eikä usko, eikä uskalla avata. »Minua hän nyt pelkää», ajattelen. Ja on ihan hullunkurista: yhtäkkiä pisti päähäni koputtaa ikkunan kehykseen nuo merkit, että muka Grušenjka on tullut, tein sen aivan heidän nähtensä: sanojani ei näyttänyt uskovan, mutta kun minä koputin merkit, niin heti juoksivat avaamaan oven. Avasivat. Minä aioin astua sisälle, mutta hän seisoo siinä, ruumiillaan estää minua tulemasta: »Missä hän on, missä hän on?» katsoo minuun ja vapisee. No, ajattelen, jos hän noin pelkää minua, niin asiat ovat huonosti! Ja ihan jalkani menivät heikoiksi pelosta, että hän ei päästä minua huoneisiin tai huudahtaa tai Marfa Ignatjevna juoksee sinne tai tapahtuu jotakin muuta, en muista enää mitä silloin, luultavasti olin itse kalpea seisoessani heidän edessään. Kuiskaan hänelle: »Tuollahan hän on, tuolla, ikkunan alla, kuinka te», sanon, »ette nähnyt?» — »Tuo sinä hänet tänne, tuo sinä hänet tänne!» — »Hän on peloissaan», sanon, »pelästyi huutoa, piiloutui pensaaseen, menkää ja huutakaa», sanon, »itse työhuoneesta.» Hän juoksi, meni ikkunan luo, pani kynttilän ikkunalle: »Grušenjka», huutaa, »Grušenjka, oletko sinä täällä?» Hän huutaa näin, mutta ei tahdo kurottautua ikkunasta ulos, ei tahdo poistua minun luotani, pelosta vain, sillä hän oli jo kovin alkanut pelätä minua eikä senvuoksi uskalla etääntyä minusta. »Tuossahan hän on», sanon (minä menin ikkunan luo ja työnsin siitä koko ruumiini ulos), »tuolla pensaassahan hän on, nauraa teille, näettekö?» Hän alkoi yhtäkkiä uskoa, rupesi vapisemaan, kovin olivat he rakastunut häneen, ja hän työntäytyi kurkistamaan ulos ikkunasta. Silloin minä otin sen valurautaisen paperipainimen siitä heidän pöydältään, muistattehan, se painaa ainakin kolmisen naulaa, heilautin sitä ja iskin takaapäin sen kulmalla suoraan päälakeen. Hän ei edes huudahtanut. Hän lysähti vain alas, mutta minä iskin toisen kerran ja kolmannen. Kolmannella iskulla tunsin, että pää oli puhki. He kaatuivat äkkiä selälleen, kasvot ylöspäin, aivan verissään. Minä tarkastin: minä en ole veressä, ei ollut räiskähtänyt päälleni, pyyhin kuivaksi paperipainimen, panin paikalleen, kävin hakemassa jumalankuvien takaa käärön, otin siitä rahat ja viskasin kääreen lattialle ja sen ruusunpunaisen nauhan siihen viereen. Menen puutarhaan, koko ruumiini vapisee. Astun suoraan sen omenapuun luo, jossa on kolo, — te tunnette sen kolon, minä olin jo kauan sitten iskenyt silmäni siihen, siinä oli jo riepu ja paperi, olin ne aikoja sitten sinne varannut; käärin koko rahasumman paperiin ja sitten riepuun ja työnsin syvälle. Niin se oli siellä kolmatta viikkoa, tuo rahasumma, sitten sairaalasta päästyäni otin sen sieltä. Palasin vuoteelleni, kävin makaamaan ja ajattelin peloissani: »Jos nyt Grigori Vasiljevitš on kokonaan tapettu, niin siitä voi olla hyvin huonot seuraukset, mutta jos hän ei ole kuollut ja toipuu, niin käy hyvin hyvästi, sillä heistä tulee silloin todistaja, että Dmitri Fjodorovitš ovat käyneet ja siis he myöskin ovat tappaneet ja vieneet rahat.» Aloin silloin epätoivoissani ja kärsimättömyydessäni vaikerrella, jotta Marfa Ignatjevna pikemmin heräisi. Hän nousi viimein, riensi luokseni, mutta kun näki Grigori Vasiljevitšin olevan poissa, — niin juoksi ulos, ja kuulen hänen ruvenneen parkumaan puutarhassa. No, siinä seurasi sitten kaikenlaista touhua koko yön, ja minä rauhoituin.

Kertoja lopetti. Ivan oli koko ajan kuunnellut häntä äänettömänä kuin kuollut, liikahtamatta, kääntämättä hänestä pois silmiään. Smerdjakov taas oli kertoessaan vain silloin tällöin katsahtanut häneen ja enimmäkseen vilkuillut sivulle. Lopetettuaan kertomuksensa hän nähtävästi oli itsekin kiihtynyt ja veti raskaasti henkeä. Hänen kasvoilleen kohosi hiki. Mahdotonta oli kuitenkin arvata, tunsiko hän katumusta vai jotakin muuta.

— Seis, — puuttui Ivan puheeseen miettivänä. — Entä ovi? Jos hän avasi oven ainoastaan sinulle, niin kuinka oli Grigori voinut nähdä sen ennen sinua avoimena? Sillä Grigorihan näki sen ennen sinua?

Merkillistä oli, että Ivan kyseli aivan rauhallisella äänellä, aivan kuin kokonaan toisenlaisella äänensävyllä, joka ei ollenkaan ollut vihainen, niin että jos joku nyt olisi avannut huoneen oven ja katsahtanut kynnykseltä heitä, niin hän ehdottomasti olisi tullut siihen päätökseen, että he istuvat siinä keskustelemassa kaikessa rauhassa jostakin tavallisesta, vaikkakin mielenkiintoisesta asiasta.

— Tuohon oveen nähden, ja että muka Grigori Vasiljevitš näki sen avoimena, on seikka semmoinen, että hän vain luuli niin nähneensä, — sanoi Smerdjakov vääristäen suutaan nauruun. — Hänhän, sanon sen teille, ei ole ihminen, vaan niinkuin itsepäinen vanha hevonen, eikä hän nähnyt, vaan luuli nähneensä, — mutta sitä ette saa pois hänen päästään. Meille teidän kanssanne sattui sellainen onni, että hän sai päähänsä tämän, sillä epäilemättä Dmitri Fjodorovitš tämän jälkeen lopullisesti julistetaan syylliseksi.

— Kuule, — lausui Ivan Fjodorovitš ikäänkuin alkaen taas sekaantua ja koettaen jotakin tajuta, — kuule… Minä aioin sinulta kysyä vielä paljon, mutta olen unohtanut… Minä unohdan ja sekaannun tavan takaa… Niin! Sano sinä minulle edes yksi asia: minkätähden sinä avasit käärön ja jätit sen sinne lattialle? Miksi et vienyt rahoja yksinkertaisesti käärössä… Kun sinä kerroit, niin minusta tuntui, että sinä puhuit tästä kääröstä sillä tavoin, että juuri niin oli meneteltäväkin… mutta miksi se oli tarpeellista, — sitä minä en ymmärrä…

— Sillä tavoin minä tein eräästä syystä. Jos näet on sellainen ihminen, joka tietää ja tuntee talon tavat, kuten esimerkiksi minä, ja joka on aikaisemmin nähnyt nuo rahat, kenties itse ollut laittamassa niitä tuohon kääröön ja katsellut omin silmin, miten käärö on suljettu ja päällekirjoitus siihen kirjoitettu, niin mistäpä syystä sellainen ihminen, jos esimerkiksi hän olisi tappanut, olisi ruvennut silloin murhan tehtyään availemaan tuota kääröä, vieläpä sellaisessa kiireessä, kun hän muutenkin jo tiesi ihan varmasti, että rahat ovat ehdottomasti siinä käärössä? Päinvastoin, jos tuo anastaja olisi ollut kuten esimerkiksi minä, niin hän olisi yksinkertaisesti pistänyt sen käärön taskuunsa ollenkaan aukomatta sitä ja olisi mahdollisimman pian livistänyt pois se mukanaan. Aivan toisin on tässä Dmitri Fjodorovitšin kohta: he tiesivät kääröstä ainoastaan kuulemansa mukaan eivätkä olleet sitä nähneet, ja kun he olisivat saaneet sen käsiinsä esimerkiksi patjan alta muka, niin he olisivat heti siinä paikassa sen avanneet ottaakseen selville: ovatko siinä todellakin nuo rahat? Mutta käärön he heittivät siihen ennättämättä ajatella, että se jää todistuskappaleeksi heitä vastaan, sillä he ovat tottumaton varas eivätkä koskaan ennen ole tehneet selvää varkautta, ja jos he nyt olivatkin päättäneet varastaa, niin se ikäänkuin ei ollut varastamista, vaan he tulivat ainoastaan ottamaan takaisin omaansa, koska olivat siitä etukäteen kertoneet ja koko kaupungille ja ennakolta kaikkien kuullen kerskuneetkin, että menevät ja ottavat Fjodor Pavlovitšilta jo omaisuutensa. Tämän saman ajatuksen minä kuulustelussa sanoin kautta rantain prokuraattorille, en selvästi, vaan päinvastoin viittasin sinnepäin ikäänkuin itsekään ymmärtämättä ja niin, että he ikäänkuin itse tulivat sen keksineeksi eivätkä saaneet sitä minulta, — ja ihan tämä viittaukseni sai syljen valumaan herra prokuraattorin suusta…

— Tosiaankinko, tosiaankinko sinä ajattelit tuota kaikkea silloin siinä paikalla? — huudahti Ivan Fjodorovitš aivan ällistyneenä. Hän katsoi taas pelästyneenä Smerdjakoviin.

— Hyväinen aika, voiko kaikkea tuota ajatella semmoisessa kiireessä?
Kaikki oli ennakolta harkittua.