— Ehee! Siinäpä sentään tunnustus! Mutta minä olen hyväntahtoinen, minä autan sinua tässäkin. Kuule: minähän sain sinut kiinni etkä sinä minua! Minä kerroin tahallani sinulle sinun oman anekdoottisi, jonka sinä olit unohtanut, jotta sinä lopullisesti lakkaisit minuun uskomasta.
— Valehtelet! Ilmestymisesi tarkoituksena on saada minut uskomaan, että sinä olet olemassa.
— Aivan niin. Mutta horjuminen, mutta levottomuus, mutta uskon ja epäuskon taistelu — sehän on toisinaan sellainen kidutus tunnolliselle ihmiselle, semmoiselle kuin esimerkiksi sinä, että parempi on mennä hirteen. Nimenomaan tietäen, että sinä hitusen uskot minuun, minä synnytin sinussa lopullisesti epäuskon kertomalla tämän anekdootin. Minä kuljetan sinua edestakaisin uskon ja epäuskon välillä, ja tässä minulla on omat tarkoitukseni: Uusi metodi: kun sinä kokonaan menetät uskosi minuun, silloinhan sinä heti alat vakuuttaa minulle vasten silmiä, että minä en ole uni, vaan olen todella olemassa, kyllä minä sinut tunnen; silloinpa minä saavutankin tarkoitukseni. Mutta tarkoitukseni on jalo. Minä heitän sinuun vain pienen pienoisen uskonsiemenen, mutta siitä kasvaa suuri tammi — vieläpä semmoinen tammi, että sinä sen tammen oksilla istuessasi haluat kuulua »erakkoisien ja puhtaitten vaimojen» joukkoon; sillä suuresti, suuresti sinä tätä salaisuudessa halajat, rupeat syömään heinäsirkkoja, vetäydyt erämaahan sielusi pelastuksen takia!
— Siis sinä, lurjus, puuhaat sieluni pelastusta!
— Täytyyhän edes joskus tehdä hyvä työ. Sinä olet vihastunut, huomaan minä, olet vihastunut!
— Narri! Entä oletko sinä koskaan koettanut vietellä noita tuollaisia, jotka syövät heinäsirkkoja ja rukoilevat seitsemäntoista vuotta autiossa erämaassa ja jotka jo ovat sammaltuneet?
— Ystäväni, sitähän minä vain olen tehnytkin. Voi unohtaa koko maailman ja maailmat ja takertua yhteen tuommoiseen, sillä hän on kallisarvoinen jalokivi; yksi tuollainen sielu saattaa toisinaan olla kokonaisen tähtisikermän arvoinen, — meillähän on oma laskuoppimme. Se on suuriarvoinen voitto! Ja monet heistä ovat toden totta sinun tasollasi kehityksessä, vaikka sinä et sitä usko: voin nähdä samana hetkenä niin pohjattoman syvää uskoa ja epäuskoa, että toisinaan näyttää riippuvan vain hiuskarvasta — niin ihminen jo lentää »nurinniskoin kuperkeikkaa» kuten näyttelijä Gorbunov sanoo.
— No, ja saitko pitkän nenän?
— Ystäväni, — huomautti vieras moralisoivasti, — pitkän nenän saaminen on sentään parempaa kuin että toisinaan jää kokonaan nenättömäksi, kuten äskettäin lausui eräs markiisi (lienee ollut spesialistin hoidossa) ripittäytyessään rippi-isälleen jesuiittapapille. Minä olin siinä läsnä — sepä vasta hauskaa oli. »Hankkikaa minulle takaisin, sanoo, nenäni!» Ja lyö rintaansa. »Poikani», kiemuroi pater, »kaikki täyttyy Kaitselmuksen tutkimattomien kohtaloitten mukaan, ja näennäinen onnettomuus tuo toisinaan mukanaan harvinaisen, joskin näkymättömän edun. Jos ankara kohtalo on vienyt teiltä nenän, niin teillä on tästä se etu, ettei kukaan koko elämänne aikana uskalla teille sanoa, että olette saanut pitkän nenän.» — »Pyhä isä, ei tämä ole mikään lohdutus!» huudahtaa epätoivoissaan oleva mies. — »Minä päinvastoin olisin ihastuksissani, jos koko elämäni ajan joka päivä saisin pitkän nenän, kunhan se vain olisi asianmukaisessa paikassa!» — »Poikani», huokaa pater, »ei kaikkea hyvää voi vaatia samalla kertaa, ja tämä on jo napinaa Kaitselmusta vastaan, joka ei tässäkään ole teitä hylännyt; sillä jos te parutte niinkuin äsken, että mielellänne ottaisitte pitkän nenän koko elämänne ajaksi, niin tässä on toivomuksenne jo epäsuorasti täytetty, sillä kun te menetitte nenänne, niin te juuri siten tavallanne saitte pitkän nenän…»
— Hyi, kuinka typerää! — huudahti Ivan.