— Minutko sinä tapat? Ei, suo anteeksi, puhun puhuttavani. Minä tulinkin nauttimaan tästä hauskuudesta. Oi, minä pidän intomielisten, nuorten, elämänhalusta värisevien ystävieni haaveista! »Siellä on uusia ihmisiä», päätit sinä jo viime keväänä hankkiutuessasi tulemaan tänne, »he aikovat kukistaa kaikki ja alkaa antropofagiasta. Tyhmyrit, eivät kysyneet minulta! Minun mielestäni ei tarvitse kukistaa mitään, pitää vain hävittää ihmisestä jumala-aate, siitä on työ aloitettava! Siitä, siitä on aloitettava, — voi sokeita, jotka eivät ymmärrä mitään! Kun ihmiskunta luopuu viimeistä miestä myöten Jumalasta (ja minä uskon, että tämä periodi tulee geologisten periodien tavoin), niin itsestään, ilman antropofagiaa, luhistuu koko entinen maailmankatsomus ja, mikä on tärkeintä, koko entinen moraali, ja sijalle tulee aivan uutta. Ihmiset liittyvät yhteen ottaakseen elämältä kaiken, mitä se voi antaa, mutta ehdottomasti vain tämän maailman onnea ja riemua. Ihminen tulee suureksi jumalallisen, titaanisen ylpeyden hengen kautta, ja maailmaan tulee jumalaihminen. Voittaessaan joka hetki aivan rajattomiin asti luonnon tahdollansa ja tieteen avulla ihminen juuri sen kautta tuntee joka hetki niin korkeata nautintoa, että se korvaa hänen kaiken aikaisemman luottamuksensa taivaallisiin nautintoihin. Jokainen tulee tietämään, että hän kuolee kokonaan, ylösnousematta, ja hän ottaa kuoleman vastaan ylpeästi ja levollisesti niinkuin jumala. Hän ymmärtää ylpeyden tähden, ettei hänellä ole syytä napista sen johdosta, että elämää on ainoastaan silmänräpäys, ja silloin hän rakastaa veljeään ilman palkkiota. Rakkaus tyydyttää vain silmänräpäyksen kestävää elämää, mutta jo pelkkä tietoisuus sen hetkellisyydestä tekee sen tulen yhtä voimakkaaksi, kuin sen ennen teki haudantakaisen ja loppumattoman rakkauden toivo»… no ynnä muuta, ynnä muuta samaan suuntaan. Herttaista!
Ivan istui painaen kiinni korviaan molemmin käsin ja katsellen maahan, mutta koko hänen ruumiinsa alkoi vapista. Vieras jatkoi:
— Kysymys on nyt siitä, ajatteli nuori ajattelijani, onko mahdollista, että sellainen periodi joskus tulee vai eikö. Jos se tulee, niin kaikki on ratkaistu ja ihmiskunnan elämä järjestyy lopullisesti. Mutta koska ihmiseen juurtuneen tyhmyyden tähden tämä kenties ei tapahdu vielä tuhanteenkaan vuoteen, niin jokaisen, joka jo nyt tuntee totuuden, on luvallista järjestää elämänsä aivan niinkuin hän tahtoo uusille perustoille. Tässä mielessä hänelle »kaikki on luvallista». Eikä siinä kyllin: vaikka tämä periodi ei koskaan tulisikaan, niin koska Jumalaa ja kuolemattomuutta kuitenkaan ei ole olemassa, niin uuden ihmisen on lupa tulla jumala-ihmiseksi, vaikkapa yksinään koko maailmassa, ja tässä uudessa arvossaan tietysti hän saa kevein sydämin hypätä kaikkien entisen orja-ihmisen siveellisten aitauksien yli, jos se on tarpeellista. Jumalalle ei ole lakia! Mihin Jumala asettuu seisomaan, siellä on jo Jumalan poika! Mihin minä asetun, siinä on heti ensimmäinen paikka… »kaikki on luvallista» ja sillä hyvä! Kaikki tämä on hyvin herttaista; mutta jos mielesi tekee olla veijari, niin miksi sitä varten oikeastaan vielä tarvitaan totuuden hyväksyvä vahvistus? Mutta sellainen on nykyaikainen venäläinen: ilman vahvistusta hän ei rupea petkuttajaksikaan, siinä määrin hän rakastaa totuutta…
Vieras ilmeisesti puhuessaan viehättyi omaan kaunopuheisuuteensa, koroitti yhä enemmän ääntään ja katseli ivallisesti isäntää. Mutta hän ei saanut puhua loppuun: Ivan tempasi yhtäkkiä pöydältä juomalasin ja paiskasi sen puhujaa vastaan.
— Ah, mais c'est bête enfin! — huudahti tämä hypäten sohvasta ja pudistellen sormillaan päältään teepisaroita. — Muisti Lutherin mustepullon! Pitää minua unena ja paiskelee laseilla unta! Tämä on naisten tapaista! Sitä minä epäilinkin, että sinä vain olit tukkivinasi korvasi ja kuuntelit…
— Ulkoa kuului yhtäkkiä kova ja itsepintainen kolkutus ikkunanpieleen,
Ivan hypähti ylös sohvalta.
— Kuuletko, parasta on, että avaat, — huudahti vieras, — se on sinun veljesi Aljoša, ja hän tuo sangen odottamattoman ja mielenkiintoisen uutisen, minä vastaan sinulle!
— Ole vaiti, petturi, minä tiesin ennen kuin sinä, että se on Aljoša, minä aavistin hänen tulonsa, eikä hän tietystikään suotta tule, tietenkin hänellä on »uutinen!»… — huudahti Ivan raivostuen.
— Avaa toki, avaa hänelle. Ulkona on lumimyrsky, ja hän on veljesi. Monsieur, sait-il le temps qu'il fait? C'est à ne pas mettre un chien dehors…
Kolkutus jatkui. Ivan tahtoi rientää ikkunan luo; mutta oli kuin jokin olisi äkkiä sitonut hänen jalkansa. Hän ponnisti kaikki voimansa katkaistakseen siteensä, mutta turhaan. Kolkutus akkunaan kävi yhä voimakkaammaksi ja kuuluvammaksi. Viimein siteet yhtäkkiä katkesivat ja Ivan Fjodorovitš hypähti sohvalta. Hän katseli hurjasti ympärilleen. Molemmat kynttilät olivat miltei loppuun palaneet, juomalasi, jonka hän juuri oli viskannut vierastansa vastaan, seisoi hänen edessään pöydällä, eikä vastapäisellä sohvalla ollut ketään. Koputus ikkunan kehykseen jatkui tosin itsepintaisesti, mutta ei ollenkaan niin kovasti kuin hänestä äsken unessa oli tuntunut, vaan päinvastoin hyvin hillitysti.