— Tämä ei ole unta! Ei, minä vannon, ettei se ollut unta, se kaikki oli äsken todella täällä! — huudahti Ivan Fjodorovitš, syöksyi ikkunan luo ja avasi tuuletusruudun.
— Aljoša, minähän kielsin tulemasta! — huudahti hän tylysti veljelleen.
— Sano lyhyesti: mitä sinä tahdot? Lyhyesti, kuuletko?
— Tunti sitten Smerdjakov hirttäytyi, — vastasi Aljoša ulkoa.
— Mene ulkoportaitten luo, minä avaan sinulle heti, — sanoi Ivan ja lähti avaamaan Aljošalle.
10.
»Hän sen sanoi!»
Tultuaan sisälle Aljoša kertoi Ivan Fjodorovitšille, että vähän enemmän kuin tunti sitten oli hänen asuntoonsa juossut Maria Kondratjevna ja ilmoittanut Smerdjakovin tappaneen itsensä. »Menen sisään hänen luokseen korjaamaan pois teekeitintä, ja hän on seinustalla naulassa riippumassa.» Aljošan kysymykseen: »Oletteko ilmoittanut asianomaiseen paikkaan?» oli hän vastannut, ettei ollut ilmoittanut kenellekään, vaan »suoraan rientänyt ensin teidän luoksenne ja kulkenut juoksujalkaa koko matkan». Hän oli kuin sekaisin päästään, kertoi Aljoša, ja värisi kuin lehti. Kun Aljoša oli yhdessä hänen kanssaan juossut heidän taloonsa, niin hän oli löytänyt Smerdjakovin yhä riippumassa. Pöydällä oli lappu: »Lopetan elämäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään ole syytettävä.» Aljoša oli jättänyt tämän lapun paikoilleen pöydälle ja mennyt suoraan poliisipäällikön luo, ilmoittanut tälle koko asian, »ja sieltä suoraan sinun luoksesi», lopetti Aljoša katsellen tarkasti Ivanin kasvoja. Koko kertomuksensa aikana hän ei ollut kääntänyt silmiään pois hänestä, aivan kuin veljen kasvojen ilmeessä jokin olisi häntä suuresti hämmästyttänyt.
— Veljeni, — huudahti hän äkkiä, — sinä olet varmaankin hyvin sairas!
Sinä katselet etkä näytä ymmärtävän puhettani.
— Hyvä on, että sinä tulit, — lausui Ivan ikäänkuin mietteissään ja aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullutkaan Aljošan huudahdusta. — Minäpä tiesin, että hän on hirttäytynyt.
— Keneltä sait tietää?