Meidän oikeutemme puheenjohtajasta taasen voi sanoa vain sen, että hän oli sivistynyt ja humaaninen mies, joka käytännössä osasi asiansa ja tunsi kaikkein uusimmatkin aatevirtaukset. Hän oli jokseenkin itserakas, mutta ei erikoisesti välittänyt edistymisestä virkauralla. Hänen elämänsä päätarkoituksena oli olla johtavassa asemassa. Sitäpaitsi hänellä oli suhteita ja omaisuutta. Karamazovien juttuun hän suhtautui, niinkuin myöhemmin selvisi, jokseenkin tulisesti, mutta vain yleiseltä kannalta. Hänen mieltään kiinnitti ilmiö, sen luokittelu, ja hän piti sitä meidän yhteiskunnallisten olojemme tuotteena, venäläisen aineksen luonnetta valaisevana j.n.e. Jutun persoonalliseen luoteeseen, siinä ilmenevään tragediaan, samoin kuin asiaan kuuluvien henkilöitten persoonaan, syytetystä alkaen, hän suhtautui verraten tyynesti ja abstraktisesti, niinkuin kenties olikin tehtävä.

Jo paljon ennen oikeuden saapumista oli sali täpötäynnä. Oikeussali on meidän kaupunkimme paras sali, avara, korkea, kaiukas. Jonkinmoisella korokkeella olevien oikeudenjäsenten oikealle puolelle oli asetettu pöytä ja kaksi riviä nojatuoleja valamiehille. Vasemmalla oli syytetyn ja hänen puolustajansa paikka. Keskellä salia, lähellä oikeudenjäsenten paikkaa, oli pöytä, jolla olivat »esineelliset todistuskappaleet». Siinä oli Fjodor Pavlovitšin verinen valkea silkkiviitta, kohtalokas vaskinen survin, jolla murha otaksuttiin tehdyksi, Mitjan paita veren tahrimine hihoineen, hänen takkinsa, jonka selkäpuoli oli täynnä veritäpliä taskun kohdalla, jonne hän oli silloin työntänyt verestä aivan märän nenäliinansa, tuo liina hyytyneen veren vallassa, nyt aivan kellastuneena, pistoli, jonka Mitja oli ladannut Perhotinin luona tehdäkseen sillä itsemurhan ja jonka Trifon Borisovitš oli Mokrojessa häneltä salaa korjannut pois, kirjekuori päällekirjoituksineen, johon oli varattu Grušenjkalle kolmetuhatta, ja ruusunpunainen hieno nauha, joka oli ollut sidottu sen ympärille, ja monia muita kapineita, joita en edes muista. Hiukan edempänä keskemmällä salia alkoivat yleisöä varten varatut paikat, mutta jo kaidepuiden edessä oli muutamia nojatuoleja niitä todistajia varten, jotka jo olivat esittäneet todistuksensa, mutta jotka tulisivat jäämään saliin. Kello kymmeneltä saapuivat oikeuden jäsenet, joina olivat puheenjohtaja, yksi jäsen ja yksi kunniarauhantuomari. Tietysti samassa saapui myös prokuraattori. Puheenjohtaja oli tanakka, vanttera, keskikokoista pienempi mies, jonka kasvoissa oli sydäntautisen väri; hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, lyhyeksi leikatussa tummassa tukassa oli hieman harmaata, ja hänen nutussaan oli punainen nauha — en muista enää, minkä ritarikunnan. Prokuraattori näytti minusta — eikä ainoastaan minusta, vaan kaikista, — kovin kalpealta, melkein viheriäiseltä kasvoiltaan ja oli ikäänkuin jostakin syystä laihtunut kenties yhdessä yössä, sillä vain pari päivää aikaisemmin minä olin tavannut hänet vielä aivan entisensä näköisenä. Puheenjohtaja aloitti kysymällä oikeuden komisariukselta: »Ovatko kaikki valamiehet saapuneet?»… Huomaan kuitenkin, etten voi jatkaa tällä tavoin edelleen jo siitäkään syystä, että moni asia jäi minulta kuulematta, toisiin en tullut kiinnittäneeksi huomiota, eräät unohdin painaa mieleeni, mutta ennen kaikkea minulla, kuten jo olen sanonut, ei sananmukaisesti ole aikaa eikä tilaa mainita kaikkea, mitä sanottiin ja tapahtui. Tiedän vain, että kumpikin puoli, t.s. puolustaja ja prokuraattori, oli tuonut valamiehiä verraten vähän. Mutta kaksitoistamiehisen valamiesoikeuden jäsenet minä muistan: neljä meikäläistä virkamiestä, kaksi kauppiasta ja kuusi kaupunkimme pikkuporvaria ja talonpoikaa. Meillä oli kaupunkilaisten keskuudessa, muistan sen, jo kauan ennen istuntopäivää kyselty hieman ihmetellen, ja varsinkin naiset olivat kysyneet: »Annetaanko todellakin niin hienovivahteisen, mutkikkaan ja psykologisen asian kohtalokas ratkaisu joittenkin virkamiesten, vieläpä moukkien käsiin, ja mitä tämmöisestä ymmärtää joku pikkuvirkamies ja varsinkin moukka?» Kaikki nuo valamiehistöön joutuneet neljä virkamiestä olivat todellakin vähäpätöisiä miehiä, alhaisessa virka-asemassa olevia, harmaita, — vain yksi heistä oli hiukan nuorempi, — kaupunkimme seurapiireissä vähän tunnettuja, pienellä palkalla näivettyneitä, ja luultavasti heillä oli vanhat vaimot, joita ei voinut tuoda ihmisten ilmoille, sekä laumoittain lapsia, paljasjalkaisia köyhälistön jäseniä, jotka enintään huvitteleivat joutoaikanaan korttien ääressä eivätkä tietysti koskaan olleet lukeneet yhtään kirjaa. Kaksi kauppiasta oli tosin arvokkaan näköisiä, mutta olivat omituisen vaiteliaita ja liikkumattomia; toinen heistä oli parraton ja puettu saksalaiseen tapaan; toisella, harmaapartaisella, oli kaulassa punaisessa nauhassa jokin mitali. Pikkuporvareista ja talonpojista ei kannata puhuakaan. Meidän pikkuporvarimme ovat talonpoikia hekin, jopa kyntävät peltoakin. Kaksi heistäkin oli saksalaisessa puvussa, ja ehkäpä he sen vuoksi näyttivät likaisemmilta ja rahjusmaisemmilta kuin muut neljä. Niin että saattoi tosiaankin nousta mieleen ajatus semmoinen kuin nousi minunkin mieleeni heti heidät nähtyäni: »Mitä tuommoiset voivat ymmärtää tämänkaltaisesta asiasta?» Siitä huolimatta heidän kasvonsa tekivät omituisen vakuuttavan ja miltei uhkaavan vaikutuksen, olivat ankarat ja synkät.

Viimein puheenjohtaja ilmoitti, että otetaan käsiteltäväksi entisen nimineuvoksen Fjodor Pavlovitš Karamazovin murhaa koskeva asia, — en muista täydelleen, mitä sanoja hän silloin käytti. Komisariusta käskettiin tuomaan sisälle syytetty, — ja niin tuli esille Mitja. Salissa syntyi syvä hiljaisuus, olisi voinut kuulla kärpäsen surinan. En tiedä, miten muihin, mutta minuun teki Mitjan näkeminen sangen epämiellyttävän vaikutuksen. Ennen kaikkea hän esiintyi hirveänä keikarina, uudenuutukaisessa takissa. Sain myöhemmin tietää, että hän oli vartavasten tilannut täksi päiväksi itselleen takin Moskovasta entiseltä räätäliltään, jolla olivat hänen mittansa. Käsissä hänellä oli uudet, mustat silohansikkaat, ja hänen liinavaatteensa olivat hienonhienot. Hän tuli esille harpaten pitkillä askelillaan suorana ja liikkumattomana eteensä katsellen ja istuutui paikalleen aivan levollisen näköisenä. Heti hänen jälkeensä tuli myös puolustusasianajaja, kuuluisa Fetjukovitš, ja tukahdutettu humahdus kuului salissa. Hän oli pitkä, kuiva mies, jolla oli pitkät, hoikat jalat, tavattoman pitkät, valkoiset, hienot sormet, ja sileiksi ajetut kasvot, vaatimattomasti kammatut, jokseenkin lyhyet hiukset, ohuet huulet, jotka toisinaan vääntyivät hieman ivalliseen hymyyn. Hän näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olisivat voineet olla miellyttävätkin, jos hänen silmänsä, jotka sinänsä olivat pienet ja ilmeettömät, eivät olisi olleet harvinaisen lähellä toisiaan, niin että ne erotti toisistaan pitkän, hienon nenän ohut luu. Sanalla sanoen, näissä kasvoissa oli jotakin perin lintumaista, mikä sai hämmästymään. Yllään hänellä oli hännystakki ja valkea kaulaliina. Muistan puheenjohtajan ensimmäiset kysymykset Mitjalle, jotka koskivat nimeä, ammattia j.n.e. Mitja vastasi terävästi, mutta odottamattoman kovalla äänellä, niin että puheenjohtaja ihan pudisti päätään ja katsoi häneen miltei ihmetellen. Sitten luettiin oikeuden istuntoon kutsuttujen henkilöitten, t.s. todistajain ja asiantuntijain luettelo. Luettelo oli pitkä; neljä todistajaa oli jäänyt tulematta: Miusov, joka tähän aikaan oli jo Pariisissa, mutta joka oli antanut todistuksensa jo valmistavassa kuulustelussa, rouva Hohlakov ja tilanomistaja Maksimov sairauden vuoksi ja Smerdjakov äkillisen kuoleman johdosta, josta esitettiin poliisilaitoksen todistus. Smerdjakovia koskeva tiedonanto synnytti salissa paljon liikettä ja kuisketta. Tietysti yleisön joukossa oli paljon niitä, jotka eivät vielä tietäneet tästä äkillisestä itsemurhasta. Mutta erityisesti herätti hämmästystä Mitjan äkillinen päähänpisto: tuskin oli esitetty Smerdjakovia koskeva tieto, kun hän äkkiä huudahti paikaltaan, niin että se kuului yli koko salin:

— Koiralle koiran kuolema!

Muistan, kuinka hänen puolustusasianajajansa syöksähti hänen luokseen ja kuinka puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa uhaten ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, jos tuollainen temppu vielä uudistuu. Mitja lausui puolustajalleen muutamia kertoja puoliääneen ja katkonaisesti ja päätään nyökäyttäen, mutta aivan kuin ei ensinkään katuisi:

— En tee enää, en tee enää! Sattui pääsemään suustani! En tee enää!

Tämä lyhyt välikohtaus ei tietenkään saattanut häntä edulliseen valoon valamiesten ja yleisön silmissä. Siinä ilmeni hänen luonteensa ja paljastui toisten tarkastettavaksi. Tämmöisen vaikutelman alaisena luki oikeuden sihteeri syytekirjelmän.

Se oli jokseenkin lyhyt, mutta seikkaperäinen. Siinä esitettiin vain tärkeimmät syyt, miksi se ja se on asetettu syytteeseen, miksi hänet oli pakko jättää oikeuden tuomittavaksi ja niin edespäin. Siitä huolimatta se teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Sihteeri luki sen selvästi, kuuluvalla äänellä ja täsmällisesti. Koko tuo tragedia ikäänkuin esiintyi uudelleen kaikkien nähtäväksi selväpiirteisenä, keskitetyssä muodossa, lahjomattomassa ja järkähtämättömässä valaistuksessa. Muistan, kuinka puheenjohtaja heti lukemisen loputtua kuuluvalla äänellä ja vakavasti kysyi Mitjalta:

— Syytetty, tunnustatteko olevanne syyllinen?

Mitja nousi yhtäkkiä paikaltaan: