— Tunnustan olevani syypää juopotteluun ja irstailuun, — huudahti hän taaskin odottamattomalla, melkein raivostuneella äänensävyllä, — laiskoitteluun ja reuhaamiseen. Tahdoin tulla elämäni ajaksi kunnon mieheksi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kohtalo minut nujersi! Mutta ukon kuolemaan, tuon vihamieheni ja isäni, minä en ole syyllinen! Rahojen ryöstämiseen häneltä — en, en, en ole syyllinen enkä voi olla syyllinen: Dmitri Karamazov on lurjus, mutta ei varas!

Huudettuaan tämän hän istuutui paikalleen, ja koko hänen ruumiinsa näytti vapisevan. Puheenjohtaja kääntyi uudelleen hänen puoleensa kehoittaen lyhyesti, mutta vakavasti häntä vastaamaan ainoastaan kysymyksiin eikä päästelemään asiaankuulumattomia ja kiihkoisia huudahduksia. Sitten hän käski ryhtyä oikeudelliseen tutkimukseen. Tuotiin esiin kaikki todistajat vannomaan valaa. Näin heidät siinä kaikki samalla kertaa. Muuten syytetyn veljet saivat todistaa tekemättä valaa. Kun pappi ja puheenjohtaja olivat lausuneet asianmukaiset kehoitukset, vietiin todistajat pois ja pantiin istumaan mahdollisimman paljon erilleen toisistaan. Sitten kutsuttiin heidät esille yksi kerrallaan.

2.

Vaarallisia todistajia

En tiedä, oliko puheenjohtaja jakanut prokuraattorin ja puolustajan haastamat todistajat jollakin tavoin ryhmiin ja missä järjestyksessä heidät oli päätetty kutsua esiin. Luultavasti tässä oli jokin järjestely olemassa. Tiedän vain, että ensimmäiseksi alettiin kutsua kuultaviksi prokuraattorin todistajia. Minä toistan, etten aio kuvata koko kuulustelua kohta kohdalta. Sitäpaitsi kuvaukseni olisi osittain tarpeetonkin, sillä prokuraattorin ja puolustajan puheissa, kun niiden vuoro tuli, keskitettiin koko asian kulku ja kaikkien tosiasian sekä kuultujen todistusten merkitys ikäänkuin yhteen kirkkaasti ja luonteenomaisesti valaistuun pisteeseen, mutta nämä kaksi huomattavaa puhetta minä ainakin paikoitellen olen täydelleen kirjoittanut muistiin ja esitän aikanaan samoin kuin erään tavattoman ja aivan odottamattoman episodin, joka prosessin aikana sattui äkkiä jo ennen oikeudessa pidettyjä puheita ja epäilemättä paljon vaikutti sen ankaraan ja onnettomaan lopputulokseen. Huomautan vain, että aivan oikeudenistunnon ensi hetkistä saakka esiintyi selvästi eräs tämän »jutun» kuvaava piirre, jonka kaikki huomasivat, nimittäin: syytöksen tavaton voima niihin keinoihin verrattuna, jotka puolustajalla oli käytettävinään. Sen ymmärsivät kaikki aivan heti, kun tässä ankarassa oikeussalissa tosiasiat alkoivat keskitetyssä muodossa järjestyä ryhmiin ja alkoi vähitellen yhä selvempänä esiintyä koko tuo kamala tapaus ja kaikki tuo veri. Kaikille: kävi ymmärrettäväksi kenties jo aivan alussa, että se on oikeastaan aivan kiistämätön asia, että siinä ei ole sijaa epäilyille, että oikeastaan ei tarvittaisi mitään virallisia väittelyjä, että puheet ovat vain muodon vuoksi ja että syytetty on syyllinen, ilmeisesti syyllinen, lopullisesti syyllinen. Luulen, että kaikki naisetkin, aivan jokikinen, jotka niin kärsimättömästi toivoivat tuon mielenkiintoisen syytetyn vapauttamista, samalla kertaa olivat nyt täysin vakuutettuja hänen syyllisyydestään. Vieläpä he luullakseni olisivat olleet pahoillaankin, jollei hänen syyllisyyttään olisi niin vakuuttavasti osoitettu, sillä silloin ei asian loppuselvitys olisi niin vaikuttava, kun rikollinen julistetaan syyttömäksi. Ja että hänet julistetaan syyttömäksi, — siitä, omituista kyllä, kaikki naiset olivat vakuutetut melkein viime hetkeen asti: »hän on syyllinen, mutta hänet vapautetaan humaanisuuden vaikutuksesta, uusien aatteiden ja uusien tunteiden vaikutuksesta, jotka nykyisin ovat liikkeessä», j.n.e. Siksipä he olivat niin joukolla ja niin kärsimättömästi tänne rientäneetkin. Miesten mieliä taas kiinnitti enimmän prokuraattorin ja kuuluisan Fetjukovitšin välinen kamppailu. Kaikki ihmettelivät ja kysyivät itseltään: mitä voi tehdä tämmöisestä toivottomasta asiasta, tästä mädästä munasta, edes niinkään etevä mies kuin Fetjukovitš? Siksi he jännittynein mielin seurasivat askel askelelta hänen urotöitään. Mutta Fetjukovitš jäi aivan loppuun asti, siihen asti kuin hän piti puheensa, kaikille arvoitukseksi. Kokeneet miehet aavistivat, että hänellä on järjestelmä, että hänen mielessään on jo jotakin kypsynyt, että hänellä on edessään päämäärä, mutta mikä se oli, — sitä oli miltei mahdoton arvata. Hänen varmuutensa ja itseluottamuksensa olivat kuitenkin silmäänpistävät. Sitäpaitsi huomasivat kaikki ilokseen heti, että hän, vaikka oli ollut kaupungissamme niin lyhyen ajan, kaikkiaan ehkä vain kolmisen päivää, oli kyennyt ihmeteltävän hyvin perehtymään juttuun ja »tutkinut sen pienimpiä vivahduksia myöten.» Nautintoa tuntien kertoivat monet jälkeenpäin esimerkiksi siitä, miten hän osasi oikeaan aikaan »vetää nenästä» kaikkia prokuraattorin todistajia ja saada heidät sekaantumaan ja ennen kaikkea tahria heidän siveellisen maineensa ja siten vähentää ilman muuta myös heidän todistustensa arvoa. Arveltiin muuten hänen tekevän tätä suurelta osalta niin sanoaksemme leikitelläkseen, jonkinmoisen juridisen loiston takia, jotta mitkään käytäntöön tulleet asianajotemput eivät jäisi unhoon: sillä kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän kaikilla noilla »tahrimisillaan» voinut saavuttaa mitään suurta eikä lopullista etua ja että hän luultavasti itse ymmärsi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta että hänellä oli varastossa jokin oma ideansa, jokin vielä piilossa oleva puolustusase, jonka hän yhtäkkiä paljastaa, kun aika on tullut. Mutta toistaiseksi hän kuitenkin tuntien voimansa ikäänkuin leikki ja huvittelihe. Niinpä esimerkiksi kun kuulusteltiin Grigori Vasiljevitšia, entistä Fjodor Pavlovitšin kamaripalvelijaa, joka oli esittänyt kaikkein painavimman todistuksen »avoimesta, puutarhaan johtavasta ovesta», niin puolustaja takertui kovasti kiinni häneen, kun hänen vuoronsa tehdä kysymyksiä oli tullut. On huomattava, että Grigori Vasiljevitš esiintyi salissa vähääkään ymmälle joutumatta oikeuden mahtavuudesta ja häntä kuuntelevan yleisön suurilukuisuudesta, oli levollisen ja melkeinpä mahtavan näköinen. Hän esitti todistuksensa niin varmana kuin olisi keskustellut kahden kesken Marfa Ignatjevnansa kanssa, ainoastaan hiukan kunnioittavammin. Mahdotonta oli saada häntä sekaantumaan. Aluksi prokuraattori kyseli häneltä pitkän aikaa kaikenlaisia yksityisseikkoja Karamazovien perheestä. Perhe-elämän kuva esiintyi hyvin selväpiirteisenä. Kuului ja näkyi, että todistaja oli vilpitön ja tasapuolinen. Vaikka hän syvästi kunnioittikin entisen isäntänsä muistoa, niin hän kuitenkin lausui esimerkiksi semmoista, että tämä ei ollut oikeudenmukainen Mitjaa kohtaan ja »kasvatti väärin lapsiaan». — »Hänet, pikku pojan, olisivat ilman minun huolenpitoani täit syöneet», lisäsi hän kertoessaan Mitjan lapsuusvuosista. »Ei ollut myöskään paikallaan, että isä teki pojalleen vääryyttä tämän äidinperintöön nähden.» Prokuraattorin kysymykseen, mitä syitä hänellä oli vakuuttaa Fjodor Pavlovitšin tehneen vääryyttä pojalleen tilityksessä, ei Grigori Vasiljevitš kaikkien ihmeeksi esittänyt mitään tosiasioita, mutta oli kuitenkin itsepintaisesti sitä mieltä, että tili pojalle »ei ollut oikea» ja että pojalle todella »olisi pitänyt maksaa vielä muutamia tuhansia». Huomautan tässä asian ollessa puheena, että tämän kysymyksen — oliko Fjodor Pavlovitš jättänyt jotakin maksamatta Mitjalle, — prokuraattori erittäin itsepintaisesti esitti kaikille niille todistajille, joille saattoi sen tehdä, myöskin Aljošalle ja Ivan Fjodorovitšille, mutta ei saanut yhdeltäkään todistajalta mitään täsmällistä tietoa; kaikki vakuuttivat asian niin olevan, mutta kukaan ei voinut esittää mitään edes osapuilleen selvää todistusta. Kun Grigori kuvasi pöydän ääressä tapahtuneen kohtauksen, silloin kun Dmitri Fjodorovitš hyökkäsi sisään ja pieksi isäänsä sekä uhkasi tulla toiste tappamaan hänet, syntyi salissa synkkä mieliala, sitäkin suuremmalla syyllä, kun vanha palvelija kertoi tyynesti, liikoja sanoja käyttämättä, omalaatuisella puhetavallaan, mutta saaden tulokseksi kauhean kaunopuheisen esityksen. Mitjan puolelta kärsimästään loukkauksesta, tämä kun silloin oli lyönyt häntä vasten kasvoja ja kaatanut hänet maahan, hän huomautti, ettei hän ole siitä vihainen, vaan on kauan sitten antanut sen anteeksi. Smerdjakov-vainajasta hän lausui ristien silmänsä, että tämä oli taitava mies, mutta tyhmä ja sairauden näännyttämä ja ennen kaikkea jumalaton ja että häntä olivat jumalattomuuteen opettaneet Fjodor Pavlovitš ja tämän vanhin poika. Mutta melkein innostuen hän vakuutti, että Smerdjakov oli rehellinen, ja kertoi samalla, miten Smerdjakov aikoinaan oli löytänyt herran pudottamat rahat eikä ollut salannut niitä, vaan oli tuonut herralle, ja tämä oli siitä »lahjoittanut hänelle kultakolikon» ja alkanut sen jälkeen luottaa häneen kaikessa. Että ovi puutarhaan oli ollut auki, sen hän vakuutti itsepintaisen järkähtämättömästi. Häneltä kyseltiin muuten niin paljon, etten minä voi kaikkea muistaakaan. Viimein oli puolustajan vuoro kysellä, ja tämä alkoi ensityökseen tiedustella kääröstä, johon »muka» Fjodor Pavlovitš oli pannut kolmetuhatta ruplaa »erästä henkilöä varten». »Näittekö te sen itse — te, joka niin monta vuotta olitte ollut herrallenne niin läheinen henkilö?» Grigori vastasi, ettei hän ollut nähnyt eikä ollenkaan kuullutkaan semmoisista rahoista keneltäkään »aina siihen saakka kun nyt kaikki ovat ruvenneet puhumaan». Tämän kääröä koskevan kysymyksen Fetjukovitš puolestaan teki kaikille todistajille, joille vain voi sen tehdä, yhtä itsepintaisesti kuin prokuraattori oman kysymyksensä omaisuuden jaosta, ja sai myös kaikilta vain yhden ainoan vastauksen, sen nimittäin, että kukaan ei ollut nähnyt kääröä, vaikka hyvin monet olivat siitä kuulleet. Tämän itsepintaisuuden puolustajan puolelta tässä kysymyksessä huomasivat kaikki alusta alkaen.

— Saanko nyt tehdä teille kysymyksen, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, — kysyi Fetjukovitš yhtäkkiä ja aivan odottamatta, — mistä aineista oli tehty se palsami eli niin sanoakseni se ryytiviina, jolla te sinä iltana ennen maatamenoa, kuten tiedetään alustavasta kuulustelusta, hieroitte kivistäviä lanteitanne toivoen siitä parannusta?

Grigori katsoi tylsästi kysyjään ja mutisi vähän aikaa vaiti oltuaan:
»Siinä oli salvia-yrttiä.»

— Ainoastaanko salviaa? Ettekö muista vielä jotakin muuta?

— Oli myös ratamoa.

— Ehkäpä myös pippuria? — uteli Fetjukovitš.