— Sallikaa minun kysyä, — alkoi puolustaja hymyillen mitä ystävällisimmin, jopa kunnioittavastikin, kun oli tullut hänen vuoronsa tehdä kysymyksiä, — te olette tietysti sama herra Rakitin, jonka kirjoittaman, hiippakunnan hallituksen julkaiseman kirjasen Herrassa nukkuneen luostarinvanhimman, isä Zosiman elämä, joka on täynnä syviä ja uskonnollisia ajatuksia ja jossa on oivallinen ja hurskas omistus korkea-arvoiselle piispalle, minä äskettäin olen niin suurella nautinnolla lukenut.
— Minä en kirjoittanut painettavaksi… se on painettu myöhemmin, — mutisi Rakitin, ikäänkuin häntä jokin olisi ällistyttänyt, ja miltei häveten.
— Oi, se on oivallista! Sellainen ajattelija kuin te voi ja hänen täytyykin suhtautua sangen suurpiirteisesti jokaiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön. Korkea-arvoisen piispan suojeluksella on teidän perin hyödyllinen kirjasenne levinnyt ja tuottanut suhteellisesti paljon hyötyä… Mutta mieleni tekisi ensi sijassa udella teiltä seuraavaa: te mainitsitte äsken juuri, että olette ollut rouva Svetlovin läheinen tuttava? (Nota bene: Grušenjkan sukunimi oli Svetlov. Sen minä sain ensimmäisen kerran tietää vasta tuona päivänä, jutun käsittelyn aikana.)
— Minä en voi vastata kaikista tuttavuuksistani… Minä olen nuori mies… ja kukapa voi vastata kaikista niistä, jotka sattuu kohtaamaan, — kivahti Rakitin.
— Minä ymmärrän, ymmärrän varsin hyvin! — huudahti Fetjukovitš, aivan kuin olisi itsekin ollut nolo ja ikäänkuin rientäen nopeasti pyytämään anteeksi. — Te kuten jokainen muukin saatoitte vuorostanne pitää mielenkiintoisena tutustumista nuoreen ja kauniiseen naiseen, joka mielellään otti luonansa vastaan täkäläistä kukkeinta nuorisoa, mutta… tahdoin vain saada tietää: tehän tiedätte, että rouva Svetlov noin pari kuukautta sitten suuresti halusi tutustua nuorimpaan Karamazoviin, Aleksei Fjodorovitšiin, ja vain siitä, että te toisitte tämän hänen luokseen ja nimenomaan hänen silloisessa luostariveljen puvussaan, hän lupasi antaa teille kaksikymmentäviisi ruplaa heti, kun tuotte hänet sinne. Tämä, kuten tiedetään, tapahtuikin juuri sen päivän iltana, joka päättyi traagilliseen katastrofiin, siihen, joka on antanut aiheen tähän oikeusjuttuun. Te veitte Aleksei Karamazovin rouva Svetlovin luo — ja saitteko te silloin nuo kaksikymmentäviisi ruplaa palkkiota rouva Svetlovilta, kas, senpä haluaisin nyt saada kuulla teiltä?
— Se oli pilaa… Minä en näe, miksi tämä saattaa olla teistä mielenkiintoista. Minä otin piloillani… antaakseni myöhemmin takaisin…
— Siis otitte. Mutta ettehän te vieläkään ole antanut takaisin… vai oletteko?
— Se on jonninjoutavaa… — mutisi Rakitin, — minä en voi vastata sellaisiin kysymyksiin. Tietysti minä annan takaisin.
Puheenjohtaja sekaantui asiaan, mutta puolustaja ilmoitti, ettei hänellä enää ollut mitään kysyttävää herra Rakitinilta. Herra Rakitin poistui näyttämöltä hieman nolattuna. Hänen ylevähenkisen puheensa vaikutus oli tehty tyhjäksi, ja Fetjukovitš seuratessaan häntä silmillään näytti ikäänkuin osoittavan häntä yleisölle ja sanovan: »Tuollaisia ovat teidän jalot syyttäjänne!» Muistan, ettei tämäkään mennyt ilman pientä Mitjan aiheuttamaa välikohtausta: raivostuneena siitä äänensävystä, jolla Rakitin puhui Grušenjkasta, hän yhtäkkiä huudahti paikaltaan: »Bernard!» Kun sitten puheenjohtaja, sen jälkeen kuin Rakitinin kuulustelu oli päättynyt, kääntyi syytetyn puoleen kysyen, eikö tämä halua huomauttaa jotakin omasta puolestaan, niin Mitja huudahti raikuvalla äänellä:
— Hän on ottanut minulta, kun jo olin syytteessä, rahoja lainaksi! Hän on halveksittava Bernard ja onnenonkija eikä usko Jumalaan, vaan on vetänyt nenästä piispaa!